Eihän se nyt mitään ydinfysiikkaa ja sissileiriä ole kahdenkaan lapsen kanssa, tietenkään (tai ainakaan ihan koko ajan). Ja jokainen varmasti ymmärtäisi sanomattakin, että en ikinä vaihtaisi tätä meidän nelikkoa mihinkään, en ikinä. Mutta kaunistelematta on myönnettävä, että joinakin päivinä tekisi mieli painaa äitiyden heittoistuinnappulaa. Ja niinä kyseisinä päivinä sitä nappia tekisi mieli hakata pohjaan viidentoista minuutin välein. Se, että toinen lapsi menisi siinä sivussa kuin ensimmäinenkin on paskapuhetta. Ei todellakaan mene.
Eikä tuo asioiden vaivattomuus yllätä vain vauvan kanssa kahdestaan ollessa. Sama tapahtuu, kun päästään esikoisen kanssa kahdestaan käymään vaikka elokuvissa ja syömässä. Miten mukaan ei tarvitse ottaa juuri mitään tavaraa! Miten helposti päästään liikkumaan, kun vain me kuljemme käsikädessä! Miten vähän sotkua syntyy syödessä (ja miten voin käyttää ateriointiin pääasiallisesti molempia käsiäni)! Miten kivaa on jutella keskeytyksettä! Miten hyvin lapsi käyttäytyy!
Mä olenkin joskus miettinyt, korreloiko kolmevuotiaan angsti sen kanssa, miten paljon hänellä on sisaruksia. Saisinko äitinä osakseni vähemmän raivoa ja ärsytys- sekä huomionhakutarkoituksessa harkitun idioottimaista käyttäytymistä, jos voisin keskittyä vain yhteen lapseen kahden lapsen sijaan? Olisinko esimerkiksi viime viikolla päätynyt tilanteeseen, jossa jouduin poistumaan ravintolasta nälkäisenä kesken sekä oman että vauvan aterian, sillä en vain enää kehdannut piinata muita asiakkaita syömisestä kieltäytyvällä, huutomarisevalla ja pöydän alla kielloista huolimatta mönkivällä lapsella? Vai alkaisiko perseily joka tapauksessa jossain vaiheessa elämää? Onko hyvä, että lapsen tuska odottamisen ja jakamisen opettelusta salamoi minun ja miehen päälle, eikä aiheuta pimahteluja työpaikan tiimipalavereissa?
En tiedä. Eihän ole mikään sääntö sekään, että perheen ainoista lapsista kasvaa hermoheikkoja, vain omaa napaansa tuijottelevia neurootikkoja ja työpaikan äkäpusseja. Ja noh, kolmevuotias on kolmevuotias ilman sisaruksiakin. Mutta sen tiedän, että jos yhden lapsen kanssa mietti, mihin ihmeeseen oikein hussasi sen kaiken ajan ennen lapsia, kahden lapsen mutsina miettii, miksi ei esimerkiksi matkustanut lapsen kanssa enemmän kahdestaan, kun se ja kaikki muukin oli niin vaivatonta. Voinen arvata, että sama pätee myös kolmen, neljän tai viiden lapsen kanssa. Aina miettii, miten muka ei saanut kahden, kolmen tai neljän lapsen kanssa mitään tehdyksi, kun elo silloin sentään oli niin mutkatonta.
Vuorokausi kahdestaan vauvan kanssa oli juuri sitä, mutkatonta. Sain paljon asioita tehtyä vaatekaapin siivouksesta pyykkikorin pohjalla keväästä asti odottaneiden villapyykkien käsipesuun. Ehdittiin olla ja ihmetellä ihanan ja samalla kummallisen hiljaista kotia. Käytiin kylillä, eikä tarvinnut kertaakaan laskea kymmeneen. Iltatoimien hoitaminen ei ollut operaatio, jota ennen läpsäytetään kädet yhteen ja kajautetaan ilmoille joukkueen kannustuslaulu. Hommat hoituivat siinä sivussa, eikä niitä varten tarvinnut laatia toimintasuunnitelmaa. Illalla ikävä kouraisi vähän enemmän, kun esikoisen pedatussa sängyssä ei ollut kuin kasa pehmoleluja. Mutta me vauvan kanssa nukuimme hyvin, kun molemmilla oli tarvittaessa tilaa maata äksänä.
Laittaakin miettimään, olisikohan siitä ensimmäisestä vauvavuodesta – huolimatta mysteeri-itkuista, huonoista unista, vaativasta vauvasta ja oman pään hajoilusta – osannut nauttia enemmän, jos olisi alitajuisesti ennakkoon saanut ladattua mieleensä kahden lapsen äidin kokemusmaailman?
Ehkä sun kannattaisi kokea se kun lapsesta tulee todella tarvitseva, toivotaan että jommalle kummalle todetaan joku autismi yms. Lakkaisivat nämä teennäiset nillittämiset ja keksimällä keksityt aiheet. Voi yrjö. Mene duuniin, hylkää lapset ja ps. Mieskin näyttää kaljuuntuvan, et tsemii.
Ja tosi hienoa että sait siivottua. Sehän tässä elämässä tärkeintä on.
Tulikin nopeampaa kuin odotin kommentti, jossa muistutetaan, että jollakin on aina huonommin. Kyllä, minä olen mielettömän onnellinen saadessani olla juuri minä ja osa juuri tätä perhettä. Silti välillä väsyttää, kiukuttaa ja jopa vituttaa. Se on täysin normaalia.
Toivottavasti saat mielesi järjestykseen, toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen. Tällä hetkellä et kommenttisi perusteella voi hyvin.
Oli tosiaan mukavaa ehtiä myös siivota.
Voi ei, joku jo valitti. Mä taas allekirjoitan! Olen ollut ihan uuvuksissa yhden lapsen kanssa koska se oli esikoinen jolloin itse oli ihan pihalla, ja olen ollut väsynyt kahden pienen äiti. Mutta nyt! Ne kaksi on jo isoja ja saan olla kotona ihan vaan kolmannen vauvan kanssa toisten mennessä kouluun. Nukun riittävästi. Osaan hoitaa vauvaa. Kyllä. Sitten kun sen osaa ja voi nauttia vauvasta, se on ihanaa!
Mä vähän näin erityislapsen äitinä nauran tuolle anonyymin kommentille 😀 elämää se on elo erityislapsen äitinäkin ja kyllä mullakin on välillä huono hiuspäivä, uhmaava kuopus ym ”ongelmia” 🙂 monella on asiat huonommin kuin minulla, monella on paljon paremmin, sellaista se on. Tsemppiä Anonyymille, ehkä päivä paistaa vielä sun risukasaankin. Mut toki siihen asti voit tuhahdella meille tietämättömille sädekehääsi kiillotellen 🙂 Lähiömutsi: tuo sun tekstisi on niin totta! Kuopus ei todellakaan mene siinä sivussa! Se on kuin lomaa kun viettää aikaa vaan toisen lapsen kans kun yhdessä meidänkin veljestiimi osaa olla yks täystuho ;D
Oho, onpas äkäistä sakkia liikenteessä!
Mutta kyllä, itsellä neljä lasta kahdessa sarjassa. Kun isommat ovat esim useamman päivän isovanhempien kera jossain reissaamassa ja kotona on ”vain” kaksi, niin onpa outoa ja hiljaista! Perunapussia ei tarvitsekaan tyhjätä kerralla, maitopurkit ei lopu heti seuraavana päivänä jne..
On jopa vähän tylsää��!
Ja jälleen osui ja uppos! Mä en kertakaikkiaan ymmärrä, miten sinun molemmat lapset ovat hyvin samanlaisia kuin minun molemmat lapset! Ja miten lähes poikkeuksetta kirjoitat aiheista, joita juuri olen itse mietiskellyt. Jos joskus törmään sinuun synnyinkylämme raitilla, niin sanon het käsipäivää! 😉 Mahtava blogi!
Ekalle kommentoijalle tsemppiä, ei tunnu olevan helppo elämä…
Samoissa mietteissä nykyään monesti itsekin… Että minne se kaikki aika ykkösen kanssa oikein tuhrautui. Mutta kyllä se meni opetellessa vanhemmuuteen ja ihan käytännön juttuihin vauvan kanssa. Nyt ne asiat osaa huomaamattaan ja se on myös edellytys että näiden kahden kanssa on edes mahdollista pystyä toimimaan. Tsemppiä myös teille!
Äiti + 3v ja 6kk
Ei hätää. Meidän ihana maailmaa syleilevä ainokaisemme on tarjonnut kolmivuotiaana vanhemmilleen ylitsevuotavan ylpeyden hetkiä esim. isolla perhepäivällisellä muiden istuessa ja syödessä makaamalla rähmällään lattialla räkää rääkyen ja nakellen pöytäseuretta dubloilla. Silloin jotenkin jäsentyi kirkkaasti se kahtiajakoinen tunne vanhemmuudesta: äitinä olo on ihaninta mitä tiedä, KASVATTAJAN rooli sitten ei ihan niin ihanaa. Mutta nykyään tuon ihastuttavan raivostuttavan teinin kanssa voi käydä ravintolassa jo ihan ilman kohtauksia. Että vain kymmenen vuotta ja… 😉
Kuulostaa osittain niin tutulta �� meillä lapsilla reilu vuosi ikäeroa ja molemmat omaavat vahvan luonteen ja kiukun kohdalla voin lopuksi todeta ettei omena kauas puusta putoa. Toinen kun vetelee kolmen vuoden uhmaa ja toinen puolentoista vuoden uhmaa niin kieltämättä hiljentää haluja kierrellä ihmisten ilmoilla huonoina päivinä. Kiukusta huolimatta omia pikku aarteita ja onneksi niitä hyviä päiviä löytyy ja ihania muistoja joiden avulla huonoina päivinä jaksaa ❤ kyllä lapsetkin nauttivat kun saavat ”omaa” aikaa vanhemmilta ja hetken olla huomion keskipisteitä. Meillä jopa toinen viihtyy mukana kodin pikku puuhissa kun taas toista ei kiinnosta laisinkaan…
Tuota sun hengästyttävää tahtia ihaillessa ja kauhistellessa on ihan pakko kysyä, että ehditkö koskaan ihan vaan OLLA lasten (tai itsesi) kanssa? Että lapselle ei vain keksitä puuhaa, että saadaan se viihtymään poissa siivoamisen / kässäilyn / ruoanlaiton ja muun enemmän tai vähemmän tärkeän tieltä? Menoa ja meininkiä riittää, mikä on varmasti kiva ja hyvä, mutta ehdittekö koskaan ihan vain olla ja möllötellä, ilman mitään sen kummempaa suorittamista tai ajatuksia, että tämäkin hetki on ikuistettava sosiaaliseen mediaan ja blogiin? Olla ja möllöttää ilman blogiajatuksia, kuvaamista ja jonkin asian suorittamista ja tekemistä? Jos ette, suosittelen todella lämpimästi kokeilemaan! Olin ennen hirmuinen suorittaja ja myös tiukkapipo niin siisteyden kuin tekemättömien töiden suhteen, sitten paloin loppuun ja jouduin sairaslomalle. Nyt teen vähemmän ja olen onnellisempi, enkä saa hermoromahduksia pikkuasioista, vaikka joka päivä ei mitään kovin päräyttävää tule tehtyä.
Totta, että ihan pelkästään vauvan hoitamisen ja rutiinien opetteluun menee paljon voimavaroja esikoisen kohdalla. Ja ainakin itselläni etenkin äidiksi kasvamiseen.
Hehe, tylsää! Mutta ei siinä, silti voin kuvitella fiiliksen.
Joo, käsipäivää heti! On tähänkin suuntaan kiva tietää, että ei ole ainut, joka näiden arjen ihmetysten kanssa on välillä helisemässä.
Olisi hauska tietää, miten paljon mä kulutin aikaa ihan vain googlaamiseen esikoisen vauvavuoden aikana. Itselläni on välillä vähän liiankin suuri tiedonjano ja tiedostan kuluttavani joidenkin asioiden perusteelliseen selvittämiseen ihan liikaa aikaa. Nyt ei ole onneksi tarvinnut googlea juurikaan konsultoida 🙂
Ai että, onneksi näille voi nauraa jälkikäteen – tai ainakin mä nauroin kertomuksellesi, enkä vähiten siksi, että voin niin nähdä sen silmissäni. Mutta totta, kasvattaminen on varmasti vaikein, pisin ja kauaskantoisin tehtävä, mitä tulen elämässäni saamaan.
Juu, sitä on tullut itsekkin mietittyä, että eipä tosiaan omena kauas puusta putoa, auts! 😀 Ja totta sekin, että onneksi hyviä päiviä on useammin ja että huonokin päivä voi muuttua paremmaksi ilman heittoistuinnappulaa.
Tää on taas niin ytimestä tää sun teksti. �� itsellä kolme lasta, joista kaksi syksyn tullen menevät kouluun ja eskariin noin neljäksi tunniksi ja ai että, mä voin tehdä (myös lokakuisen) vauvan kanssa lähes mitä vaan (eli melki omaa aikaa) ja se on niin helppoa. Ja mikä parasta, ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä että on vaan vauvan kanssa kotona, koska sekä koulu että eskari kun ovat nykyään ”pakollisia”. ��
Vanhemmuus on kyllä ollut paras opettaja siihen, miten vain olla ja möllötellä. Välillä kun on pakkokin keskittyä vain uittamaan varpaita lasten kanssa meressä tai antamaan keinussa vauhtia, vaikka olisi (mukamas) hurjasti tekemistä. Hyvä niin 🙂 Koska parasta on uittaa varpaita niiden pikkuvarpaiden vieressä ja keinua niin että nauratta. Ja kiittäkää onneanne, että en hyvänen aika jokaista möllöttelyä tai tekemistä someen tallenna 😀 Eihän se olisi mahdollistakaan. Tämä on blogi, elämä on jotain muuta 🙂
Voin kuvitella, että melkoinen ero! Jännä syksy teillä tulossa 🙂
Hei Hanne ja kiitos mahtavasti blogista! Harvoin kommentoin blogeihin mutta nyt oli pakko. Olen alkanut seuraamaan teidän menoa kuopuksesi synnyttyä. Liekkö syynä se, että odottelin esikoista juuri niihin aikoihin ja ihastuin täysillä tapaasi kirjoittaa rehellisesti asioista.
Laittoi miettimään todella, että pitäisi opetella nauttimaan tästä ”kahdestaan” olosta vielä kun siihen on mahdollisuus. Eli en ehkä vielä osaa ajatella ainokaisen lapsen kans oloa helppona kun en tiedä kahden lapsen kans elämisestä mitään, mutta lupaan yrittää. Ihan vain silläkin verukkeella, että toiveissa joskus sisarus esikoiselle. 🙂 Kivat kesän jatkot teidän poppoolle!
Joo, maailmasta tulisi melkoisen hirveä ja ihmisistä tunteita tukahduttavia kivimölttejä, jos vain kaikista paskimmista paskimmin menevä saisi sanoa, että huh, välillä risoo. Mutta juu, yhden lapsen kanssa aikaa viettäessä hämmästyttää joka kerta se, miten jotenkin letkeää meno on.
Esikoisen kanssa siinä on niin paljon kaikkea opeteltavaa ja hämmästeltävää, kun koko maailma on mennyt uusiksi. Että siinä mielessä toinen ”menee siinä sivussa”, sillä ei enää tarvitse opetella arkea ja kasvaa äidiksi. Ja kiitos kiitoksista, ne lämmittävät mieltä. Kivaa kesän jatkoa myös sinne!
Olen seurannut blogiasi reilun vuoden ajan ja paljon olen saanut hyviä vinkkejä ja mietinnän aihetta. Mielelläni luen lisää 🙂
Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on tosiaan ollut ja edelleenkin on sitä opettelua ja välillä pitää muistuttaa itseä että nauttisi juuri tästä hetkestä eikä ressaisi turhaan.
Ellu
Mä sanoisin, että kyllä kolmivuotias voi olla uhmaileva kiukkukalle vaikka on ainokainen. Meillä yksi lapsi 3v. ja risat ja sehän on kun herranterttu kun on yksin äidin tai isin kanssa (ts. saa aikuisen jakamattoman huomion). Mutta sit kun ollaan koko perhe koolla, niin eiköhän perheen palosireeni ala huutaa ja kiukuta. Tää on niin totaalisen hämmentävää, kun kuitenkin lapsi niin kovasti tykkää perheen yhteisestä ajasta.
Hyvä teksti, tämän jälkeen yritän yhä enemmän nauttia viimeisistä kuukausista yhden lapsen äitinä 🙂 Välillä sitä tosiaan miettii, että mikä saa ihmisen aloittamaan uuden vauvavuoden uudelleen, esikoisen kohdalla kun se ei ollut mitään vaaleanpunaista höttöä, koska äidiksi kasvaminen ja ihan hoitamisen sisäistäminen otti aikansa. Nyt kaksivuotiaan ei-vielä-pahasti-uhmailevan kanssa on todellakin jo helppoa ja mukavaa ja jotenkin tästä rauhallisesta ajasta ennen uutta vauvavuotta on tajunnut jopa nauttia! Ja varmasti tavallaan nauttii siitä uudestakin rumbasta… 🙂
Niin totta!
Osu ja uppos!!!
Esikoispoika uhmakas ja hyvin mustasukkainen 2,5v ja pikkuveli 1kk. Mies on ollut kotona kuukauden auttamassa ja hyvä niin, mutta toisaalta toivon että lähtis jo takaisin töihin jotta saan elämään jotain rutiinia, joka nyt ihan hukassa. Kaaosta on ja tuntuu ettei saa mitään tehtyä, vaikka kokoajan tekee jotain lastenhoitoon liittyvää. Ja todellakin allekirjoitan että ”asioilla käyminen” vain vauvan kanssa tuntuu niin mutkattomalta. Tänään tuplarattaiden kanssa liikkuessäni, huomasin juurikin pohtivani että kyllä se yhden muksun kanssa oli yksinkertaista , kun nyt kahden kanssa tuntuu välillä käsien ja kärsivällisyyden loppuvan kesken. Onneksi lapset kasvaa. En vaihtais, mutta vielä vaatii opettelua tämä uusi perhe koko ;). Kiitos kotiäidin arkea piristävästä blogistasi!
Yhdyn samaan kuin moni edellinenkin kommentoija: Ihan samat tuntemukset! Jopa mieheni joskus katselee yksilapsisia pareja ja naureskelee ”on se helppoa noin…” Mutta niin meillekin naureskelevat sellaiset, joilla on esim. 4 lasta! Olipa kiva postaus. 🙂
Hyvä kirjoitus! Ja osalle kommenteista nauroin vedet silmissä, kiitos siitä.
Pakkohan minunkin oli tulla tänne ”säälimään” itseäni: esikoisemme ovat tuplat, joten se siitä yhden lapsen kanssa olemisesta 😀 . No, nyt lapsia on neljä ja joskus on myös tullut kiroiltua, että kuinka elämä oli helppoa kolmen kanssa… Meillä tämä johtuu varmasti lasten isoista ikäeroista (tuplat 14, keskimmäinen 8 ja vauva 1,7v).
Mutta joskus voi tehdä jotain kivaa pelkästään tuplien kanssa (shoppailla, käydä ulkona syömässä). Keskimmäisen kanssa käyn rymyämässä metsissä, me ollaan agentteja 😀 . Ja vauvan kanssa tehdään vauva-juttuja.
Pääsisikin joskus vielä miehen kanssa kahdestaan edes saunaan…
Hyvää viikonloppua!
Mulla on vain yksi lapsi. Koska lapsi on ollut haastava, en ole voinut kuvitella että kellään, siis kellään voisi olla vaikeampaa kuin mulla. Olen yh ja sairastuin pahasti lapsen 6 kk koliikin aikana kun suomalainen kylmyys-itse pitää selvitä-järjestelmä avautui minulle ekan kerran armottomuudessaan. Kun lapsi täytti vuoden, mulle avautui työnantajien armottomuus kun en terveyteni takia enää pystynyt vuorotyöhön. Sittemmin olen menettänyt kolme työpaikkaa haastatteluiden loppukeskustelussa kun on alettu udella onko minulla lapsia. Mulle on suoraan sanottu että ”ei tykätä pienten lasten vanhemmista työntekijöinä” tms. Mitenhän tämä liittyi aiheeseen? Siis. Tästä tekstistä piristyin vähän. Mulla on sentään aikaa syödä nykyään kaksin käsin. Eilen käytiin 2-vuotiaani kanssa kahdestaan pitsalla! Mutta alkaa se uhma toki yhdenkin kanssa. 🙂
Vaikka mulla onkin yksi lapsi, luin silti loppuu 😉 Ja hyvä kirjoitus olikin. Ehkä se yhden lapsen kanssa olon rankkuus johtuu siitä, että lapsi on ensimmäinen, eikä tiedä vielä ns. pahemmasta. Onhan se kuitenkin muutos siihen omaan miehen kanssa lököilyyn. Ja ehkä sen helppouden huomaakin sitten vasta kun se toinen lapsi tulee 😀 Ite oon ollu ennen tän ykkösen syntymää alle 3v ryhmässä päiväkodissa lto:na ja sen myötä kyllä tiedän ettei määrän kasvaessa homma mitenkään helpottumaan tule. Mutta on ne lapset silti vaan niin ihania 😀 😉
Olisi. Ihan varmasti olisi! Mutta kuten Mirja tuossa hyvin yllä sanoo – onhan se ekan tuoma muutos totuttuun elämään niin giganttinen, että ei ihme, jos sen takia jo on pasmat vuoden verran sekaisin 🙂
Tämä aihe on ollut meillä hyvin vahvasti tapetilla tänä kesänä – kumma kyllä jopa useammin miehen suusta kuin omastani! Reilun kuukauden päästä meillä on kolme lasta ja saas nähdä millaista hulinaa se sitten onkaan – ja tuleeko silloin kaivattua näitä ”helppoja” kahden lapsen aikoja? Varmasti tulee! 😉
Mutta tuohon, että meneekö kaksi lasta siinä kuin yksi, niin yritän kömpelösti lohduttaa, että vauvavuoden jälkeen kyllä se alkaa mennä. Ainakin oman kokemukseni perusteella, ensimmäisillä lapsilla 1v 4kk ikäeroa. Nyt kun ovat 4v ja muutamaa kuukautta alle 3v niin kyllä, se alkaa jo melkein mennä samassa kuin yksikin lapsi. Ainakin niinä hetkinä kun malttavat olla tappelematta ja kun kummallakaan ei pahin uhma ole päällä. Mutta nyt jopa välillä huomaa pystyvänsä nostamaan omat jalat ylös ilman jatkuvaa lasten tekemisiin puuttumista.
Samat fiilikset meilläkin. Ennen kuopuksen syntymää esim. perhekerhoon meneminen esikoisen kanssa oli muka jotenkin haastavaa, kuopuksen syntymän jälkeen siitä tulikin hengähdyshetki ja esikoisen kanssa kahdestaan kulkeminen alkoi muutenkin tuntua käsittämättömän helpolta. Muskarissa yks äiti totesi iloisesti että hänelle on helpotus mennä vain kolmen lapsen kanssa kauppaan. 😀
En kaikkia kommentteja ehtinyt lukea, mutta ihme porukkaa täällä sun kommenttiboxissa pyörii. Viittaan siis noihin ensimmäisiin anonyymeihin. Mä olen kotona esikoiseni kanssa ja olen yllättynyt siitä, miten leppoisaa tämä elo on. Vauva on hyvä tyyppi ja jo sen verran iso, että känkkäränkän iskiessä voi äiti huijata huomion muualle – ja taas rauha on maassa. Silti sitä välillä huomaa, ettei saa mitään aikaiseksi, mutta ajattelen, että kaiken muun ehtii myöhemminkin, tämä pieni on vain kerran pieni. Huomaan myös ajattelevani, että kyllähän sitä ehkä vuoden kuluttua jo toisenkin kanssa pärjäisi… 😀
Kirjoituksesi on varmaan niin totta! Mulla on vajaa vuoden ikäinen vauveli ja täytyy sanoa että tästä äippälomasta on kyllä otettu ihan kaikki irti nyt kun meneminen on vielä helppoa 🙂 jos hyvin käy mullakin voi olla ens kesänä jo kaksi huollettavaa kesäreissuilla!
Mukavaa loppukesää teidän perheelle 🙂
Aika karmeita kommentteja mahtuu tämänkin tekstin kommenttiboksiin näin lyhyessä ajassa. En vaan ymmärrä miksi pitää olla noin tökerö ja ilkeä.
Vaikkei mulla olekaan omia lapsia, enkä siis ilmeisesti tiedä tai ymmärrä yhtään mistään mitään. Mulle pitäis antaa kymmenen lasta, asuntolaina ja vähitään kaksi työpaikkaa, että voisin tähän kommentoida mitään, koska muuten on kaikki liian hyvin. Niin silti; huippu teksti ja huippu sinä! 🙂
Aloin seurata blogiasi kun odotin kuopusta. Raskausviikot oli niin mielenkiintoisesti kuvattu teksteissäsi ja lopulta jäin blogikoukkuun. Kuopus ei koskaan syntynyt ja nyt olen odotellut 2 vuotta eikä mitään tapahdu. Kyllä elämä on helppoa kun ei ole ensimmäistäkään lasta. Voi siivota, matkustaa ja käydä ravintoloissa niin paljon kuin suinkin jaksaa ilman häiriötekijöitä.
voi apua! kuopus nyt viikon vanha ja nyt vasta luin että ois pitäny nauttia 😀 tällä hetkellä 2,5 v uhmatuhma ei oo kyllä päästäny vanhempiaan helpolla mutta sisarus oli meille itsestäänselvyys vaikka välillä hikoiluttaa kun miettii mitä tulevasta vuodesta tulee, esikoisen vauvavuosi oli tosi raskas. Aloin silloin lukea blogiasi koska monen monta asiaa oli niin tuttuja, teki hyvää lukea etten ole ainut joka kärvistelee ja ahdistuu vaikka sylissä on maailman kallein aarre.
Hyvin puhuttu! Mä taas monista vauvakuumeistani huolimatta tiedostan, että (tällä hetkellä) jaksan olla hyvä vanhempi vain yhdelle, kolmivuotiaalle ainokaisella. Ja vaikka suuremmasta perheestä ei ole kasvattajan kokemusta, kyllä fiilistelen paljon elämämme helpoutta. Nautin, ja tunnen aidosti olevani hyvä äiti, toisin kun joskus vauvavuoden väsymyshuuruissa tai taaperon kanssa ulkovaatteista painiessa. Tämäkin varmaan asia, josta ei saisi iloita, tämä onnistunut perhekoon suunnittelu 😀
Minua kosketti ensimmäisen anonyymin kommentti. Minulla on kaksi lasta, esikoiseni sairastui loppuelämän kestävään vaikeahoitoiseen sairauteen kuopuksen ollessa vauva. Siitä lähtien esikoiseni on vaatinut enemmän hoitoa 24/7 kuin kuopus edes vauvana. Oli aika, jolloin voin lähes fyysisesti pahoin viedessäni lasta päiväkotiin ja nähdessäni terveiden ikätovereiden leikkivän pihalla. Teki mieli huutaa ja kiljua, kun joku valitti, että olen valvonut kaksi yötä. Olin siinä kohdassa valvonut jo kaksi vuotta. Valvon edelleen, lapsi on nyt seitsenvuotias. Mutta enää en ole vihainen. En pysty ymmärtämään, miksi lapselleni kävi näin, mutta en ole enää kateellinen toisten terveydestä. Tiedän että pärjäämme, ja elämä on kaunista näinkin. Mutta tunnistan vaiheen, jossa ensimmäisen anonyymin täytyy olla, ja haluan toivottaa voimia jos satut tämän vielä lukemaan. Tulee aika, jolloin helpottaa.
Näinhän se menee! Kun oli yksi lapsi, se tuntui jo aluksi monin tavoin haastavammalta elämältä kuin elo pariskuntana. No sitten, kun tuli toinen, ihmettelin mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä yhden lapsen kanssa verrattuna kahteen ja miksi en tehnyt enemmän … mitäs vaikeeta se oli tähän uuteen tilanteeseen verrattuna.
Ja lopulta nyt on neljä lasta ja sen huomaa miten jokaisen läsnäolo tai poissaolo vaikuttaa monin tavoin kokonaistilanteeseen.
Varmasti on paljon ihmisiä, joilla on lastensa terveysongelmien takia tosi vaikeaa ja tsemppiä heillekin, mutta ei se silti poista sitä tosiaseikkaa, että terveitten lastenkin vanhemmilla on omat haasteensa, joista tekee hyvää välillä puhua. Minun joillakin lapsillani oli nuorempana monia aika vakaviakin terveysongelmia, mutta vaikka nykyisin sen suhteen meneekin jo hyvin, niin silti perhe-elämässä riittää haasteita ja välillä väsyy. Tekee hyvää saada vaikkapa vertaistukea tai vinkkejä vauva-arkeen toisten äitien tai isien blogeista. 🙂
Mun nuorimmainen on puolivuotias ja on ollut niin kiva eläytyä sun odotusaikaan ja vauva-aikaan perheessäsi, kun itselläkin on ollut samat ajat aina lähestymässä. Ekologisuus ja terveelliset valinnat arjessa kiinnostavat minuakin ja blogisi elämäniloinen ote. Kiitos raikkasta blogistasi, josta on ollut paljon iloa! 🙂
hyvä postaus! miten joku saakin väännettyä tuostakin jotain negatiivista?
meillä poika täytti juuri 3v ja elämä on vaan niin ihanaa ja helppoa. matkustellaan ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä, ei stressata mistään, uhmaa on mutta niin pitääkin. Lasten iso ikäero on meidän oma valinta, koen vahvasti että haluan antaa esikoiselle tarpeeksi aikaa ja huomiota, en halunnut uutta vauvaa kun edellinenkin vielä oli vauva. jokaiselle sopii vähän eri jutut ja hyvä niin! voin kuvitella kuinka ihanaa on ollut olla vaan yhden kanssa hetki, huomata kuinka helppoa meneminen on. ja onhan se.
Ihminen tavallaan oppii ja kouluttautuu elämään pikkuhiljaa. Lapsena oli iso murhe jos oli väärän väriset sukat tai piti mennä nukkumaan kun leikit oli vielä kesken, sitten ne alkoivat tuntua pieniltä asioilta kun kasvoi ja tuli sydänsurut ja riidat kavereiden kanssa. Nuo murheet tuntuvat pieniltä kun yrittää epätoivoisesti löytää töitä ja kun niitä olisi niin pitäisi olla asunto ja pystyä pitämään taloutensa tapaisnossa. Sitten tulee se yksi lapsi ja tuntuu hassulta miten vaikeaa muka oli ja ei ollut aikaa työpäivän jälkeen vaikka pestä pyykkiä! Sitten tulee toinen lapsi ja tuntuu että ensimmäisen kanssa olisi pitänyt tehdä niin paljon kun vielä voi (mutta eipäs silloin voinutkaan. Kun ei elämä ollut vielä kouluttanut ihmistä valmiiksi. Kun tulee vastoinkäymisiä niin niiden mittasuhteet muuttuvat. Jos on se yksi lapsi niin elämä voi tuntua ihan yhtälailla haasteelliselta itselle kuin toisella jolla on viisi. Sitä vaan kauhistelee ja ihailee miten joku voi selvitä! Ja sitten jos/kun itsellä on joku päivä se viisi lasta niin sitä naurahtaa muistaessaan omat mietteensä tuolta ajalta.
Omaa elämää on aika turha verrata toisen elämään ongelmien kautta. Jos verrataan niin verrataan tunnekokemuksia. Kyllä saa lapsetonkin olla väsynyt ja saa työtön kokea ettei olisi aikaa ihan siinä missä kahta työtä painava opiskelija, yhden lapsen vanhempi, erityislapsen vanhempi tai vaikka kuuden erityislapsen vanhempi. Onhan se ulkoa katsottuna ihan eri asia, mutta joku ihminen tietyssä elämäntilanteessa voi kokea todella väsyttäväksi tilanteen joka toiselle on suorastaan rentouttava.