Olimme viime viikolla esikoisen kanssa juhlavaateostoksilla. Yhteisymmärryksessä löytyi mekko, jolle on käyttöä juhlien jälkeenkin. Kenkäosastollakin pääsimme kompromissiin, kun sain esikoisen vaihtamaan kauniit mutta epäkäytännölliset sandaalit nättikuosisiin kenkiin, joilla voi myös juosta ja kiipeillä. Mutta sukkahousuosastolla nousi kiukkumyrsky. 

Lapsi iski Stockmannin kaikista kymmenistä sukkahousuista silmänsä vaaleanpunaisiin. Hän halusi ne, ehdottomasti. Vaikka lapsi saa valita itse vaatteensa tiettyjen reunaehtojen sisällä (ja meidän vanhempien hienovaraisella ohjauksella), nyt huomasin tiukasti kieltäytyväni vaaleanpunaisten sukkahousujen ostamisesta. Sanoin, että ne eivät sopisi valittuun juhlamekkoon lainkaan. Vaikka mistä minä tiedän, sopisivatko sittenkin. Lapsi on ennenkin yllättänyt yhdistämällä upeita kokonaisuuksia vaatteista, joita minä en olisi keksinyt mätsätä yhteen. Ja kuluuhan noita sukkahousuja. Jos ne eivät sopisi juhlamekon kanssa, niitä voisi pitää muuten.

Mutta minä en halunnut ostaa sukkahousuja, koska ne olivat vaaleanpunaiset. Eivät edes neonväriset, pinkit tai raidalliset, vaan ihan reilusti vaaleanpunaiset, jossa roikkui satiinirusetteja – vaaleanpunaisia tietenkin. Yritin saada lapsen ihastumaan muihin sukkahousuihin, mutta ne olivat rumia. Vain vaaleanpunainen oli prinsessa ja kaunis. Hyllyjen välissä huuto yltyi.

Episodi sai miettimään sekä omaa että lapsen käytöstä. Miksi ihmeessä minulle värejä rakastavalle ihmiselle juuri tuo tietynlainen vaaleanpunainen on kiellettyjen värien listalla? Miksi hailakka roosa ja marjapuuron sävy ovat kauniita, mutta possuvaaleanpunainen suorastaan ruma? Miksi pieni määrä jotain vaaleanpunaisen sävyä on ok, mutta suurilla pinnoilla se tuntuu halvalta? Miksi vaaleanpunainen yhdistyy mielikuvissani jopa tietynlaiseen tyhmyyteen? Mitä vaaleanpunainen on tehnyt ansaitakseen huonon maineen? Ja etenkin, miksi vien tuota värirasismia eteenpäin lapselleni, jolle se on yksi kaunis väri toisten joukossa?

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miksi tuntuu olevan hyväksytympää ällötä esimerkiksi kokomustaa pukeutumista tai kokovalkoista sisustusta, mutta jos et tahdo vaaleanpunaista vaatekaappiisi sen kummemmin kuin muuallekaan kotiisi, olet leuhka värinatsi? Miksi mua pelottaa myöntää, että en pidä vaaleanpunaisesta kuin tarkasti harkittuina annoksina ja sävyinä? En oikeasti tiedä.

En myöskään osaa ihan tarkasti sanoa, milloin esikoisen rakkaus vaaleanpunaiseen roihahti kunnolla liekkeihin. Monet sanovat, että se tulee päiväkodin aloituksen myötä, mutta niin ei meillä ole käynyt. Voiko se olla kollektiivinen rakkauskokemus, joka tulee tuossa 3–4-vuoden iässä? Onko se joku geeneissä oleva nipstaakeli, joka napsahtaa päälle, kun saa tarpeeksi ulkopuolista yllykettä?

Vaikka omista väriennakkoluuloista huolimatta tahdon lapseni rakastavan kaikkia maailman värejä, huolestuin että sukkahousukommenttien perusteella hänelläkin vaaleanpunaiseen sisältyy jo merkityksiä. Hänelle se väri on kaunein, se tekee hänestä kauniin. Lapsen puheesta pystyi helposti poimimaan ajatuksen, että vain vaaleanpunaiseen verhottuna hän on riittävä. Kun yllä on vaaleanpunaista, hän on tarpeeksi.

Se pysäytti. Se pysäytti niin paljon, että istumme lapsen kanssa sylitysten pohtimaan sitä lattialle, sinne sukkahousuhyllyjen väliin. Juttelimme siitä, miten hän on kaunis ja upea valloittava itsensä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja väreissä. Kerroin, että ihmiset saavat pukeutua omanlaisesti ja kaikkiin maailman väreihin. Väri tai vaatteet eivät määrittele ihmistä ja hänen kauneuttaan, vaan ihminen itse siellä vaatteiden sisällä – se miten hän on ja mitä hän tekee. Olimme samaa mieltä siitä, että olisipas tylsää, jos kaikki pukeutuisivat vain vaaleanpunaiseen tai vain mustaan.

Nyt kun vielä itse osaisi elää kuten opettaa. Kaikkien hienojen puheiden jälkeen nimittäin poistuimme kaupasta harmaiden rusettisukkahousujen kanssa. Molemmat olivat lopulta tyytyväisiä, mutta silti. Sentään mekossa ja kengissä on muiden värien lisäksi myös ripaus vaaleanpunaista.

Jaa