Blogin sähköpostilootaan kolahtaa välillä kutsuja sellaisiin tapahtumiin, että mietin, ovatko lähettäjät vilkaisseet yhtään, mitä aihepiirejä blogini käsittelee. Hiljan sain kutsun katsomaan mäkihyppyä ja hiihtokisoja Lahteen. Ehdotus oli jo niin absurdi, että se houkutti delete-napin paukuttamisen sijaan lukemaan koko viestin loppuun.

Ja hei, eihän se ollutkaan yhtään pöllömpi ajatus! Sen lisäksi, että Salpausselän kisat kuulostivat retkikohteena hullunkurisen hauskalta, siellä oli paljon ohjelmaa myös lapsille. Niinpä puin tuulihousut jalkaan ja pakkasin itseni sekä lapset Lahden-junaan. Perillä odotti harmaan tihkuinen sää ja talviurheiluareena, joka on itselleni tuttu entuudestaan vain lapsuusajan telkkarista.

Salpausselän kisat Lahdessa

1980-luvulla minä olin alle kouluikäinen ja suuri Matti Nykänen -fani. Hontelo ja ujon oloinen poika telkkarissa hyppäsi mäestä hurjan pitkälle, ja minä hurrasin vastaanottimen ääressä. Kun sain joululahjaksi puiset sukset, menin niiden kanssa leikkimään kotitalon läheiseen ojaan Matti Nykästä. Puusukset katkesivat säpäleiksi parin laskun jälkeen. En tiedä, ennustiko se Matin tulevaisuutta jollain tavoin, mutta minä keskityin sittemmin leikkimään mäkihyppyä vain sohvan selkänojalta ponnistaen.

Olikin melkein satumaista nähdä Lahden suurmäki ihan oikeasti kohoavan edessään. Että ihan oikeastiko se on tuossa spottivalojen loisteessa ja huippu usvaan peittyen, vau! Esikoinen ei ihan nähnyt asian mahtavuutta, vaan keskittyi ottamaan talven viimeisistä lumista kaiken irti möyrimällä loskaisessa maassa. Luultavasti hän ei oikein edes tajunnut, että ne olivat ihan oikeita ihmisiä, jotka sieltä huipulta alas laskivat.

Hiihtoa likka sen sijaan jaksoi katsoa. Siitä tosin saan kiittää naista, jonka viereen Minime sai istua siksi aikaa, kun minä heijasin vauvaa uneen katsomon ylätasanteella. Naisella piisasi hiihtotietoutta selvästi mua enemmän, joten esikoinen istui tarkkaavaisesti hänen hiihtojuttujaan kuunnellen ja taputti asiaankuuluvalla hartaudella aina kun suomalainen hiihtäjä lähti matkaan. Mä en tajunnut mistään mitään, mutta jotenkin tuollainen kansallinen tsemppihenki saa mut aina liikuttumaan kyyneliin.

(Samana viikonloppuna pillitin myös messukeskuksen Helsinki Horse Fair -tapahtumassa sitä, miten hevoset osasivat niin hienosti hyppiä esteitä, joten olen tässä liikuttumisessa näemmä jumittunut tasolle ikuisesti raskaana.)

Salpausselän kisat lasten kanssa

Salpausselän kisat ovat Lahden seudulla selkeästi tapahtuman mainosten mukaisesti paikallisten talvikarnevaali. Ihmiset olivat lähteneet perheinä tai muuten vain porukalla alueelle hengaamaan. Meilläkin suurin osa ajasta meni muualla kuin kisoja seuraten. Minime laski mäkeä todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kaudelle ja mellasti suu naurussa lapsiparkin ohjatuissa leikkipisteissä. Lauantai-iltasella alueella ja sen jälkeen kylillä oli kuulemma ollut kova afterski-meininki.

Eri hauska päivä siis, ilman hiihdon jälkeisiäkin! Pitäisi useammin lähteä mukaan tapahtumiin ja ottaa osaa retkiin, joissa ei alun perin tunnu olevan päätä eikä häntää oman kiinnostuksen kannalta. Kai jonkinlaista opettavaista oman mukavuusalueen ulkopuolella seikkailua sekin.