Kuukauden suuriin saavutuksiin laitettakoon, että Minihe malttaa välillä keskittyä syömään myös päivisin. Se ei ole silti auttanut rikkonaisiin öihin, päinvastoin.
Viiden kuukauden iässä Minihe:
– Kääntyilee. Kierähtelee näppärästi niin selältä vatsalleen kuin vatsalta selälleen. Välillä näyttää siltä, että hän aikoo ottaa maailman haltuun liikkumalla kuin pyörivä tynnyri.
– Pyörii napansa ympäri ja semiryömii. Lattialla ollessaan pyörii napansa ympäri väkkäränä. Varsinaisesta ryömimisestä ei voida vielä puhua, mutta enää ei myöskään voi luottaa siihen, että vauva pysyy siinä paikassa, mihin hänet lasken.
– Pyrkii ylös. Jätkä on selvästi sitä mieltä, että nyt pitäisi jo päästä ylös. Taidot vaan eivät riitä. Vatsallaan ollessaan hän nostaa itsensä käsien varaan ja saa melkein jo polvetkin ylös lattiasta. Tässähän voidaan pian ruveta tekemään lankkuja yhdessä! Sitterissä hän tekee vatsalihasliikkeitä pyrkiessään istualleen. On mielissään leikistä, jossa häntä vedetään makuuasennosta ensin istualleen ja sitten seisomaan. Tykkää myös seisoskella tuettuna.
– Nukkuu kahdet päiväunet. Ensimmäisille unille simahdetaan noin 9–10 aikaan toisille 13–14 aikaan. Unta riittää molemmilla kerroilla pariksi tunniksi. Saattaa vielä joskus torkahtaa iltasellakin, jos olemme esimerkiksi vaunuilla liikkeessä.
– Malttaa välillä syödä jo päivisinkin. Taas tuli todettua, että aina kun jostain valittaa, asiat alkavat sujumaan heti seuraavana päivänä. Minihe ei ole malttanut oikein keskittyä syömään päivisin, mutta nykyään sekin onnistuu jo paremmin. Mitään rinnalla notkujaa hänestä ei silti missään nimessä saa. Syö kahden–kolmen tunnin välein.
– Yöt ovat todella rikkonaisia. Yöunille mennään yhdeksän jälkeen, aamut alkavat seiskan jälkeen. Vaikka ruoka nykyään maistuu paremmin päiväsaikaankin, yöt ovat entistä rikkonaisempia. Enää edes alkuun ei tule pidempää unipätkää, vaan jätkä heräilee puolentoista–kahden tunnin välein. Tai vielä useammin. Onni on se, että hän ei juuri itkeskele, vaan herää syömään, pika-aterioi ja nukahtaa uudelleen.
Hän on kuitenkin myös alkanut kiehnäämään niin että uneni häiriintyy silloinkin, kun olisi mahdollista nukkua. Sitä myötä kun hän on tajunnut, ettei olekaan osa minua, on hän alkanut potea välillä eroahdistusta. Vaikka laittaisin hänet nukkumaan ihan kiinni mieheen, hän on muutamassa minuutissa könynnyt kiinni kylkeeni.
Ja minä alan olla todella väsynyt. Kun välissä oli jo parin viikon ajan parempia öitä kahdella-kolmella herätyksellä, aloin saada toivetta paremmasta. Ja kai siksi annoin itselleni myös luvan olla väsynyt. Ja nyt mä olen niin todella todella väsynyt, että siitä marisemiseen ja toimintasuunnitelman tekemiseen pitää omistaa lähitulevaisuudessa ihan oma postauksensa.
– Hullaantuu kurkistusleikeistä. Vielä kuukausi sitten ei ihan hokannut, mikä pointti kurkistusleikeissä on. Mutta nyt on homman nimi eri! Nauraa kräkistäen, kun tuttu naama ilmestyy harson tai käsien takaa. Kukkuu!
– On alkanut saada hiuksia. Irronneen syntymätukan tilalle on alkanut kasvaa ohutta haiventa. Vaikka hiuksia ei kauempaa vielä edes erota, on päälaelle muodostumassa ihana hiuspyörre. Voisin nuuskia ja kutitella sitä loputtomiin. Ja hei, myös omassa kuontalossani on huomattavissa uusia haivenia. Ohimokaljujen tilalle on ilmaantunut parin sentin siili. Suunta kohti tuuheita hiuksia tapahtui tällä kertaa paljon nopeammin kuin esikoisen aikaan. En valita!
– Tutkii maailmaa käsillään ja suullaan. Saattaa keskittyä hämmästelemään käsiinsä saamia tavaroita pitkäksi aikaa. Niitä pallotellaan kädestä toiseen ja välillä maistellaan hartaudella. Voipapari ja tyhjät paperipussit ovat niin upeita, että jalat alkavat potkia riemusta.
– Laulelee. Tykkää edelleen ihan valtavasti juttelusta, mutta on myös alkanut laulaa. En muista tällaista esikoisen ajoilta, mutta Minihe jokeltelee kuin laulava lintu. Se on melkein yhtä ihana ääni kuin vauvanauru.
– Ei tykkää, jos hänet joudutaan siirtymisten takia herättää kesken päiväunien tai jos häntä ei tajuta laittaa nukkumaan, jos jo kovin väsyttäisi.
– Rakastaa laulua, satujen lukemista, isosiskon kanssa touhuamista, kutittelua ja hipluamista, kylpemistä ja suihkussa oloa, päiväunia parvekkeella, rapisevia asioita, pussailua ja pöristelyä, Pupu-soittorasiaa, peilikuvansa hämmästelyä, jumppailua, yösyömistä, lelujen tutkimista ja sylissä istumista.
Viisikuinen Minime nukkui yöt läpeensä, vihasi päiväunia, rakasti kaupungilla hillumista ja kieltäytyi kääntymästä yhtään mitenkään päin tai mihinkään suuntaan.
Niin söpö! ♥
Hän on niin söpö, etten kestä <3
Voi että on suloinen poika.
Väkkärä! Sillä termillä täälläkin poikaa kutsutaan, ihana poika hyörii ja pyörii. Nykyään myös öisin, phuuh.. Niin tuttuja juttuja taas kirjoitat! Onneksi mm. rikkonaiset yöt on takanapäin, kun lisämaito, soseet ja puurot tulivat kuvioihin. (Mulla ei koskaan ole ollut sitä suihkutissi-ominaisuutta..) Eiköhän helpota pian teilläkin, toivotaan niin! Teidän(kin) poika on kyllä supersuloinen! 🙂
Kyllä on kaunis lapsi!
Meidänkin lapsella oli viisikuisena huonon yöunen kausi. Tyttö heräsi silloin parhaimmillaan 45 min välein. Kun kirjoitit väsymyksestä, nämä ajat tulivat niin elävästi mieleen. Tsemppiä!!! Me otettiin silloin käyttöön armeijamaisen tarkka iltarutiini, siis ihan minuutintarkka. Toki jonkinlaiset rutiinit oli olleet siihenkin saakka, mutta asioiden järjestys ja kesto saattoivat vaihdella. Uuteen rutiiniin kuului ehkä jotain viisi steppiä sohvalla syötetystä iltatissistä sängyssä luettuun loruun, jokaisella stepillä tietty kesto. En tiedä oliko tästä apua öihin vai sattuiko vain joku Kausi vaihtumaan, mutta unet alkoivat meillä muutaman päivän päästä parantua. Haluan ajatella, että tarkoista rutiineista tuli turvaa joka auttoi nukkumaan yölläkin paremmin. Mutta nää nyt on niin yksilöllisiä juttuja. Muistan vaan noihin aikoihin lukeneeni silmät ristissä noin joka ikisen jutun mitä googlella oli tarjota unikouluista ja vauvojen unesta ja taisin mä kirjastostakin jonkun kirjan lainata. Se, mitä olen oppinut käytännön tasolla tässä puolentoista vuoden aikana on se, että nukkuminenkin voi olla taito, joka kehittyy pikkuhiljaa ja takapakkia tulee välillä.
Elina
Moikka! Kyselen tässä nyt aiheesta, joka on jonkin aikaa blogiasi lukeneena mietityttänyt. Miten olet ajatellut/käsitellyt sitä aihetta, että lapsesi kehitysaskeleet ja monenlaiset arkiset ja elämään liittyvät asiat ovat julkisia heidän sitä vielä ymmärtämättään? Siis enpä osannut nyt kovin selkeästi ilmaista asiaani…. Mutta siis, tiedän, että olet journalisti ja varmasti pohtinut asiaa monelta kannalta. Lastesi yksityisyys siis ei tietyssä mielessä ole turvattu, vaikka et heidän oikeita nimiään tai esimerkiksi osoitettaan julkaisekaan. Mietin tavallaan sitä ”henkistä” yksityisyyttä tai sitä, miltä vaikka 7-vuotiaasta tuntuu lukea omia vauva-ajan postauksia netistä, jos ne nyt enää silloin missään näkyvät (kun maailma muuttuu niin nopeasti). Itse kun jostain syystä arkailen laittaa omasta pojasta edes facebookiin kavereiden näkyville kuvia tai mitään kovin seikkaperäistä. Mutta missään nimessä en tiedä, mikä on oikea tapa ja se on varmasti jokaisella eri. Lähinnä haluaisin herättää pohdiskelua tästä aiheesta, tai voisiko siinä olla jopa oman postauksensa aihe? (En ole varma oletko joskus kirjoittanut aiheesta.) Joka tapauksessa minusta on ihanaa lukea blogiasi, eikä sikäli tarkoituksena ole olla niinkään kriittinen, vaan herättää keskustelua. Kiitos ja hei 🙂
Minttu
”Onpa söpö tyyppi” on jotenkin niin mielikuvitukseton kommentti, mutta jösses kun hän nyt vaan ON niin hitsin söpö tyyppi!! <3
Voimia väsymyksen kanssa jaksamiseen!!
Edellisekke anonyymille muuten kommentiksi, että itse pohdin juuri noita samoja asioita, vaikka ehkä vähän löysäpipoisempi aiheesta olenkin. Kirjoitin lähes kaksi vuotta blogia odotusajasta ja vauva-ajasta, mutta nyt kun tyyppi on jo 1,5v. niin alkoi tuntua, että haluan varjella yksityisyyttä enemmän. Tuossa edellisessä blogissa kun tuli ilmoitettua koko nimi ja asuinpaikkakin on helposti pääteltävissä. Plus oma työpaikka ja yleensäkin KAIKKI 😀
Nyt siis vähän rajatummin uudessa blogissa, vaikka tuntuikin haikealta jättää kaikki satojen postausten blogi historiaan, nyyhkis..
Terkuin,
Pirita
http://thesearethedaysblogi.blogspot.fi
Samaa mieltä. Ja sun pojalla on selvästi nälkä. Kunnon iltapuuro niin alkaa nukkuun.
Eipä nuo kiinteät välttämättä mitään auta, meillä heräsi vauva 4-8 kk ikäisenä joka ainoa yö tunnin/45min välein. Vieläkin 1,5- vuotiaana heräilee 3-5 kertaa yössä ja välillä voi olla parikin tuntia hereillä. Tuntuu että toisille vauvoille nuo erilaiset unikoulut, ruokailut ja rutiinit sopii, toisille niillä ei ole mitään vaikutusta. Vauvana oli juuri tuollainen pikaryystäjä, max. 5 minuuttia tissillä ja sama meno jatkunut kiinteiden kanssa. Että paljon tsemppiä ja virtuaalihali lähiömutsille!
No mist sen tietää ennenkuin kokeilee?
Nää nyt ei liittyny mun kommenttin, mutta…. 😀 Tosissaan kiinnostais kuulla ihmisten näkemyksiä tästä yksityisyysasiasta. Näitä kun vähän jo koulutuksenikin puolesta saanut pähkäillä. 🙂
Minttu
Hän on 🙂
Juu, miten sitä voikin pyöriä niin paljon unissaan! Eiköhän tuo väkkäröinti tuosta helpota jossain vaiheessa. Ja onpa ainakin tullut potkua siihen, että edes alkaisi miettiä sitä, että alkaisi miettiä, miten me tullaan tulevaisuudessa nukkumaan koko sakki yhdessa makuuhuoneessa 😀
Hän kyllä on, syötävän suloinen 🙂
Nää on taas näitä vaiheita 🙂 Tosin hän nyt on ollut lähtökohtaisesti jo tuollaine yösyöjä, kun ei jaksa päivisin keskittyä sapuskoimaan. Rutiinit ovat iskostuneet esikoisen vauva-ajoilta selkärankaan, joten sama meno jatkuu nytkin. Kuopus kyllä selkeästi hokaa, että on ilta-aika, kun nukahtaa niin hienosti sänkyyn. Päiväunille kun nukahtaa vain rattaisiin. Testattu on, kun tykkäisin nukkua joskus päiväunet kuopuksen kanssa yhdessä. Mä kun en jotenkin uskalla nukkua, jos hän nukkuu pihalla ja mä sisällä. Pelkään, että itkuhälytin ei toimi ja mitä lie. No, mä en nuku, päivisinkään, mutta aikansa kutakin 😀
Yksityisasioita olen toki miettinyt tarkasti ja vetänyt tarkkoja rajoja. Pitäisi tästä varmaan joskus kirjoittaa, kun siitä aina välillä joku kyselee. Saisi sitten linkata siihen postaukseen suoraan.
Mutta lyhyesti. Blogini keskiössä on äitiys, eli siis minä, mun napani ja äitiyden yleiset ilmiöt. Toki nuo kaksi muusaa kuuluvat siihen oleellisesti, joten palasia heistäkin tänne tulee. Rajat voisi lyhyesti kuvata niin, että lapsista henkilöinä kirjoitan vain yleisiä ja kivoja juttuja, vaikkapa nyt retkeilystä, juhlista ja sen sellaisesta. Tai siitä, miten upeita nuo tyypit nyt ylipäätään ovat. Kun kuopus syntyi, rikoin näitä rajoja pitkän harkinnan jälkeen, kun en osannut ilman esimerkkejä kuvata, miten kaaosta se alku oli. Koin kuitenkin tärkeäksi, että puhutaan siitäkin julkisesti, miten hirvittävää saattaa tuntua se kasvu nelihenkiseksi perheeksi. Että ei olisi enää vaiettuja totuuksia siitä, että vaikka pitäisi olla onnellinen, kaipaakin ihan helvetisti takaisin vanhaan. Esimerkiksi uhmasta en ole sen tarkemmin kirjoittanut, vaikka sitä on monesti pyydetty. Välillä heitän läppää uhmailusta yleisellä tasolla, sillä jokainen lasten kanssa tekemissä oleva tietää, että mitä uhma on. Monesti rasittavaa, mutta asiaankuuluvaa ja normaalia.
Näitä kuukausipostauksia mietin pitkään. Siksi Minimen kohdalla ne alkavatkin vasta neljästä kuukaudesta. Mutta sitten totesin, että jokainen terve vauva oppii ne saman asiat, jokainen omaan tahtiinsa. Istumaan oppimiset, ekat naurut ja päivien rytmi ovat toki tärkeää meille, mutta kokonaisuutena hyvin pintapuolista. Vuoden jälkeen taidot alkavatkin heijastella enemmän lasta itseään, joten sen pidemmälle en näin tarkkoja kehityskuvauksia jatka.
Ja tuohon syömäpuoleen. Siitä käytiinkin Lähiömutsin Instagrammissa mielenkiintoinen keskustelu, kannattaa käydä tsekkaamassa. Mutta joo, pojalla on toki nälkä, kai nyt kun ei päivisin malta maailman ihmeellisyydeltä keskittyä kunnolla syömään. Vauvat ovat myös siitä mahtavia tyyppejä, että ne osaavat vaistojensa varassa tilata lisää maitoa, kun sitä tarvitsevat. Tiheän imun kaudet kuuluvat settiin nekin. Vauva kasvaa niin hurjaa vauhtia, että tälläinen suihkutissimutsikin pääsi kuin pääsikin maistamaan osansa siitä, että vauva tilaa lisää maitoa.
No kun hän on niin syötävän söpö 🙂 Kiitos tsempeistä! Onneksi tämä vauvavuosi on muuten ihan luvattoman helppoa ja kivaa tällä kerralla, niin väsymys ei kasva ihan mahdottomaksi. Esikoinen kun nukkui kyllä yönsä, mutta päivissä riitti niin paljon muita haasteita, että väsymys oli jotenkin vielä piinaavampaa, henkistä, kun nyt se on fyysistä.
En halua mitenkään pelotella, syyllistää, kritisoida tai mitään muutakaan ikävää, ainoastaan osallistua keskusteluun, joka mua tietoturva-asioihin todella tarkasti suhtautuvana ja lapsellisena ihmisenä kovasti kiinnostaa. Mun mielestä Lähiömutsissa on aika hyvin vedetty raja siihen, miten lapsista ja lasten tekemisistä kerrotaan lähinnä yleisellä tasolla, joten pelkkää blogia lukemalla teidän elämästä ei kauheasti saa irti yksityisasioita.
Enemmän mun mielestä kyse on siitä eettisestä kysymyksestä, onko vanhemmilla oikeus luoda lapselleen digitaalinen elämä ja jalanjälki ennen kuin lapsi on millään tavalla itse kykenevä siitä päättämään. Toisekseen ongelma on se, että lapsi voi myöhemmin blogia googlaillessaan löytää todella ikävää nettikirjoittelua ja perättömiä (ilkeitä) juoruja itsestään ja perheestään, mikä voi olla todella raskasta. Kolmanneksi ongelma on ehkä se, että vaikka blogissa ei kertoisikaan paljoa, antamalla haastatteluja lehtiin ja muualle mediaan, osallistumalla aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin ja niin edelleen tulee antaneeksi aika paljon tietoja itsestään ja lapsestaan. Jos joku haluaisi, olisi aika helppoa ynnätä kaikki jostakin bloggaajasta ja hänen perheestään löytyvä tieto ja selvittää aivan kaikki kotiosoitetta myöten. Vähän foliohattuiluahan tällainen maalailu on, mutta mun mielestä jokaisen netinkäyttäjän on se huomioitava.
Ihana vauveli. Kovin tuli omat univelat mieleen, molemmilla ihanuuksillani kun oli sama vaihe jossain 4-6 kk iässä. Kesti muutaman kuukauden. Meidän neidit eivät tuohon ikään mennessä ehtineet vielä mitään supernukkujia ollakaan, joten en mitään kikka kolmosia edes kokeillut. Rytmit, syömiset ym kun olivat kunnossa jo muutenkin. Mielestäni olin silloin väsyneempi kuin koskaan, hormonitkaan eivät enää auttaneet asiaa kuten pikkuvauva-aikana. Sittemmin olen oppinut että samanlaisia väsymysviikkoja ja -kuukausia joutuu valitettavasti kokemaan vielä yhden jos toisenkin.. Tsemppiä siis näihin ja myös kaikkiin tuleviin väsymysaikoihin. Pahinta on juuri se kun pitäisi samaan aikaan kyetä johonkin järjelliseen aivotoimintaan (=töihin). Välillä suorastaan hävetti, että sain siitä kahdeksan tunnin nuokkumisesta palkkaa.
Joo, just tuota eettistä puolta mietin minäkin. Kun kaikki aikuisetkaan ei halua olla facebookissa tai antaa itsestään yhtään mitään julkiseen tietoon, niin kaikki lapsetkaan ei välttämättä haluaisi. Mutta toisaalta tää on nykyaikaa ja netti on puolillaan perhe- ja lapsiaiheisia blogeja. Ehkä jotkut meistä suhtautuu tähän asiaan kovin varauksella vertattuna tulevaisuuden diginatiiveihin…
Tämä asia on tosiaan yksi niistä päätöksistä, joita vanhemmat tekevät tietämättä varmasti, mitä lapsi asiasta tuumaa tulevaisuudessa. Näitähän piisaa: minkälaisen päivähoidon valitsee tai on valitsematta, noudattaako perhe tiettyä erikoisruokavaliota eettisistä syistä, kasvatetaanko lapsi uskomaan johonkin jumalaan ja ylempään totuuteen jne. jne. Nettiin asiasta tietenkin jää jälki, kun muuten lapsi yleensä voi kääntää kelkkaansa vanhempana niin halutessaan.
Meille perheenä avoimuus ja tietynlainen ”näkyminen” on ollut aina luontevaa. Itse olen ollut lapsena siihen ajankohtaan nähden pysyvän näkyvästi esillä esimerkiksi mainoksissa ja valokuvanäyttelyiden kuvissa. Koen tällaisten asioiden olevan paljon kiinni myös perheen ilmapiiristä, tavasta ja kasvatuksesta. Meillä lapset kasvavat siihen, että pienen pieni pala arjesta näkyy blogissa ja se on taas itsessään osa sitä arkea. Ja tietty myös juuri tuo, että diginatiivien ajatusmaailma internetistä on luultavasti kovin erilainen kuin meidän, joille se on yhä vahvasti erillinen osa elämää ja maailmaa, ei niinkään osa sitä. Mutta tietenkään emme koskaan voi olla täysin varmoja, että mikään tapamme olla vanhempia on lapsistamme heidän kasvaessaan ok.
Univelka tuntuu tosiaan syövän aivoista 90 prosenttia. Mutta sillä mennään, että näitä vaiheita pisaa, kyllä tämä tästä. Välillä väsymys tuntuu maailmanlopulta, välillä vain pehmeältä hötöltä takaraivossa. Kiitos tsempeistä!