Minä olen äimänä. Olen pitänyt vauvaleluja turhakkeina ja alle viisivuotiasta leluilla leikkivää lasta urbaanilegendana. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että meille on syntynyt vauva, joka leikkii. Eikä siinä vielä kaikki. Myös esikoisen lelukopalla on koettu mullistuksia.

Esikoinen ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut leluista. Vauvana hänestä jännin lelu oli rapiseva voipaperi. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani hän leikkii vieressä järjestelemällä nappikokoelmaani (oli muuten myös mun lempipuuhaa lapsena). Ihan vasta viime aikoina hän on alkanut ylipäätään leikkiä päivittäin tyytyväisenä myös itsekseen ilman kaveria tai vieressä häärivää aikuistirehtööriä. Onko se sitten pakon sanelemaa (vauvan myötä tirehtöörillä ei ole enää niin paljon aikaa vain ja ainoastaan hänelle) vai kehitysvaihe, tiedä häntä.

Mutta se että vauva leikkii, on jotain täysin uutta ja käsittämätöntä. Olin jo raskausaikana laittamassa vauvaleluja pois, sillä pidin niitä vain leluteollisuuden kierona tapana viedä esikoistaan odottavilta ummikkovanhemmilta loputkin rahat. Onneksi en niin tehnyt, sillä uusin tulokas on ollut heti innoissaan leluista.

Ensin tulivat helistimet. Kilisevien ja kolisevien lelujen viehätyksen vielä ymmärsin, sillä olihan aikaisempi kokemukseni vauvasta tyyppi, joka oli sitä tyytyväisempi, mitä enemmän elämää ja meteliä ympärillä oli. Soittorasiat menivät samaan sarjaan, ihan ymmärrettäviä leluihastuksia nekin. Mutta sitten kuopus löysi kätensä ja alkoi tapahtua.

Ensin hän riemastui ikihyväksi sitterin lelukaaresta. Kulmat keskittymisestä kurtussa hän räpelsi lelukaaren pusia palikoita. Pitkään ja hartaasti. Helistimet saivat uuden merkityksen, kun niiden muotoja pystyi tutkimaan ja pintaa maistamaan. Ja sitten. Sitten laitoin hänet koemielessä kaikkien leluturhakkeiden äidin, leikkikaaren, alle. Ja jätkä oli niin innoissaan, että ei ollut pysyä potkuhousuissaan.

Lelukaaren alle pötkötellessään hän tavoittelee yllään roikkuvia leluja ja kääntyilee tutkiakseen sivuilla olevia härppäkkeitä. Olenkin alkanut ymmärtää, miksi leikkikaaria kutsutaan myös jumppakaariksi. Kun ensimmäinen vauvavuosi kului beben kanssa, joka pääsääntöisesti huusi kuin pistetty porsas lattialla ollessaan, on tämä nykyinen meininki jotain ihan käsittämätöntä. Ja kai jopa joissakin piireissä, noh, melko normaalia.

Tämän nykyisenkin vauvan lempilelu on kyllä rapiseva paperi ja lempileikki vatsan pöristys. Ja esikoisen lempilelu on iso tyhjä pahvilaatikko ja lempileikki painiminen. Mutta niin vain meidänkin olkkarinpöydän alle on alkanut ilmaantua pienten lelufiguurien koteja ja keittiön nurkkaan kauppaleikkejä. Eivätkä retrohelistimet enää olekaan vain kivoja hyllyntäytteitä ja leikkikaari tilaa vievä pölynkerääjä.

Hyvät naiset ja herrat, taidamme todellakin olla tilanteessa, jossa meillä asuu tällä hetkellä kaksi leluilla leikkivää lasta. Tilanne, jota en olisi voinut kuvitella vielä neljä kuukautta sitten tulevaksi.

Jaa