Näyttää siltä kuin olisin edellisyön aikana käynyt pikamatkalla Tallinnassa ja otattanut liioittelevan pallomaiset pamelat. Todellisuudessa etumuksen on muotoillut uusiin ulottuvuuksiin perheen nuorimmainen, joka on keskittänyt kaiken tarmonsa maitotilauksen hoitamiseen. Ihokontaktin lisäksi hän on ollut rinnalla päivin ja öin vähintään tunnin välein, paria pidempää unijaksoa lukuun ottamatta. Ja voi pojat, maito on todellakin noussut.

Puolitoista kuukautta kauemmin kohdussa tekee ihmeitä sille vastasyntyneen imuteholle, jota olen aikaisemmin kokenut. Vajaa nelikiloinen mittarimato imee niin että ihmettelen, miten selkäpuolella lapaluuni eivät ole imeytyneet lommoille. Ensimmäistä kertaa imettäminen myös sattuu, kun vauva saa rinnasta ahnaasti kiinni ilman rintakumiakin. Kipu kuitenkin hellittää muutaman ensimmäisen imaisun jälkeen, vaikka niiden kymmenen sekunnin aikana olen varma, että nänni sahautuu irti.

Maitoa tuntuu riittävän tälläkin kertaa, joten haaveeni äidinmaidonluovutuksesta pitäisi onnistua. Vaikka olin aikoinaan huojentunut esikoisen imetysurakan ollessa ohitse, tuntuu ihanalta imettää taas. Olo tuntuu täydeltä ja tärkeältä, kun vauva imee ravintoa itseensä maitonoro suupielestä valuen ja silmät maitopöhnästä raukeina. Kun hän ähkäisee tyytyväisenä ja päästään rinnan suustaan, mietin jo haikeana, että joskus en enää imetä. Nyt tuntuu, etten halua lopettaa tätä ennen kuin vauva itse sanoo, että aikoo muuttaa omilleen samantien, jos en lopeta tissimaidon tyrkyttämistä.

Oli koko perheelle ihanaa voida viettää heti vauvan ensimmäinen yö yhdessä kotona. Miten erilainen alku sekä vauvalle että vanhemmille esikoisen ensiyöhön verrattuna! Vajaa kolmisen vuotta sitten pieni ihmisenalku joutui viettämään ensimmäisen yönsä tarkkailussa erossa äidistään. Mies valvoi kotona ja minä osastolla odottaen, että saisin aamun ensisyötön aikaan taas olla sylikkäin vauvani kanssa. Kun sitten aamulla sipsuttelin tarkkailuhuoneeseen, pieni vauva nukkui siellä ihan yksin tyynyliinallaan puklut, joita en ollut pyyhkimässä. Edelleen sen näyn miettiminen tuntuu kuin joku pusertaisi rautaisella nyrkillä sydäntä.

Ei kai ihmekään, että nyt kaikki on mennyt niin paljon helpommin ja luonnollisemmin. Väsy toki on, vaikka nopea synnytysurakka ei sinänsä voimia juurikaan vienyt. Noin tunnin välein tulevat herätykset tuntuvat juuri siltä, että joku herättää tunnin välein. Esikoisen ajalta tuttu hormonisoppa on ainakin vielä jäänyt tulematta niin hyvässä ja pahassa, sillä en ole saanut heittäytyä pehmeän höttöiseksi äitipääksi, jolle yön valvotut tunnit ovat vain jatkumoa sekavalle päivälle. Toisaalta tunnen oloni melkeinpä normaaliksi, omaksi itsekseni. Tajusin, että olen jopa työkykyinen, kun esikoisen aikana pääkopassani ei ollut havaittavissa minkäänlaista aivotoimintaa ennen kahdeksankuukautispäivää.

Mieluummin siis näin. Valvominenkin on pientä – mitä ei tietenkään kannattaisi vielä näin kolmen päivän jälkeen julistaa kovaan ääneen – kun imetys onnistuu sängyssä puoliunessa makuultaan ja täysiaikaisen vauvan kanssa elo on muuten jopa luvattoman helppoa. Suurin ongelma on tähän mennessä ollut se, että kun vauvan housuista löytyy paloruisku, vaipat falskaavat. Sammakkojalkaprinssillä on ollut vielä turha ajatellakaan kestovaippoja. Odotankin kauhulla, koska se vauvavuosi oikein rysähtää päälle. Ja samalla salaa toivon, jospa tällä kertaa kaikki vain yksinkertaisesti olisi helpompaa.

Samalla kun kaikki on uutta, tuntuu että näin on ollut aina. Olen niin onnellinen, että sattuu. Vauva tuntuu tutulta, eikä primitiivisen rakkauden rinnalle tulevan hellän rakkauden heräämiseen tarvittu kuherruskuukautta, kuten esikoisen aikana. Esikoinenkin tuntuu sopeutuneen tilanteeseen hienosti. Hän on ylpeä isosisko, joka ensimmäisenä aamulla kysyy, missä vauva on. Sylivajetta parivuotiaalla on aikaisempaa enemmän, mikä tietenkin on luonnollista. Kyläilijöitä odotellaan innolla, kun äiti on muuttunut 24/7-tissitelineeksi.

Seesteinen vauva-arki tulee varmasti muuttumaan tutun kaaosmaiseksi miehen isyysloman loputtua. Olen nyt näinä vajaana kolmena päivänä pohtinut monessa tilanteessa, miten ihmeessä tulen selviämään miehen työvuorojen ajan. Etenkin niiden pitkien ilta- yö- ja viikonloppukeikkojen ajan. En vielä käsitä, miten saan kaikille aamulla vatsat täyteen, joinakin päivinä vietyä lapsen päiväkotiin saakka ja itse tehtyä jotain töitäkin. Saati nyt hoidettua esikoisen iltatoimet samalla kun vauva vetää iltaista imetysmaratoniaan. Ei auta, että pää toimii, jos kroppa on vauvan keittiö, olohuone ja makuuhuone. Luulenkin, että arki tulee meillä miehen työvuorojen ajan kuulostamaan ainakin alkuun kantoliinan kahahdukselta, mikron kilahdukselta ja muumien tunnusmusiikilta.

Fiy: kiesit saatu Stokkelta

Jaa