Tuntuu kuin istuisin tuuliajolla olevassa soutuveneessä ilman airoja. En pysty hallitsemaan menoa, vaan välillä ajelehdin tyynenä liplattavassa meressä ja välillä vaahtopäisenä raivoavassa myrskyssä. Jossain vaiheessa viikkoa tuntuu kuin saisin veneeseen toisen airon. Mielen pakottaminen ajattelemaan asioista positiivisesti saattaa auttaa vähän, sillä fiilis on aavistuksen edellisviikkoja parempi.

Yhdestä airosta huolimatta mieli heittelehtii. Toisena hetkenä tunnen pakahduttavaa onnea jutellessani esikoisen kanssa vauvasta. Esikoinen ottaa vatsani huomioon leikeissään: maistattaa sille tekemäänsä leikkikeittoa, peittelee sen nenäliinan alle unille ja laittaa pehmoeläimensä pussailemaan sitä. Miten onnekas vauva onkaan, että saa tuollaisen isosiskon! Seuraavana päivänä löydän itseni kuitenkin parkumasta onttoa tunnetta. Sitä kun mikään, ei yhtään mikään, tunnu miltään. Yleensä kivoina pitämäni asiat ovat vain pakkopullaa. Helposti innostuva minä on vain haalistunut kuvajainen likaisessa peilissä. Yritän miettiä, mitä tahtoisin tehdä, jos nyt voisin tehdä ihan mitä vain. Ulkomaanmatka? Hikitreeni? Eväsretki? Ompelu? Savusaunominen? Kupliva päiväkänni? Telttailu metsässä? Kylpylässä lilluminen? Ravintolaillallinen kahdestaan miehen kanssa? En keksi mitään, mistä innostuisin tarpeeksi. Mitään, mikä tuntuisi joltain.

Tiedän jo nyt, miten paljon tulen ikävöimään raskausvatsaa. Tätä uskomatonta tunnetta, että minussa elää joku toinen. Silti alan olla valmiina saamaan kroppani itselleni kokonaan takaisin. Paitsi niin joo, sitten on vielä se imetys. Löydän itseni miettimästä, minkälainen elämämme olisi, jos emme olisi toivoneet toista lasta. Mitä olisimme tehneet kesällä? Mitä suunnitelmia syksyksi olisi? Mitä työprojekteja minulla olisi nyt meneillään? Miten viettäisimme perheen kanssa aikaa? Olisinko tällä hetkellä, kamala kyllä, onnellisempi? Koen ajatusleikeistäni valtavan huonoa omatuntoa. Sillä samalla tiedän, että onni on nyt tässä, osana minua. Pääni on vain hukannut yhteytensä siihen.

Fyysisiin raskausoireisiin ei tällä viikolla kuulu mitään uutta. Närästää. Turvotus alkaa ottaa vallan nilkkojen lisäksi ihan koko kropasta. Alaselkä jumittaa. Hengästyttää. Supistukset jomottavat vatsaa ja selkää. Harjoitussupistuksetkin alkavat olla niin napakoita, että jos niiden aikana sattuu kävelemään, tahtia on hidastettava entisestään. Nukkuminen on perseestä. Huomaan vältteleväni nukkumaanmenoa, sillä yöt ovat niin turhauttavia. Pyörin, käyn juomassa vettä, asettelen tyynyjä, ajattelen liikaa, käyn vessassa, hikoilen, yritän löytää mukavaa asentoa, vilkuilen kelloa ja mietin, miten typerää on kuluttaa aikaansa yrittämällä nukkua, kun voisi sen ajan tehdä jotain järkevää.

Tällä viikolla ohitetaan meidän asettama laskettu aika, se raskausviikko, kun esikoinen päätti syntyä. Se tuntuu helpottavalta. Jokainen päivä on vain plussaa ja lupaus siitä, että tällä kertaa kaikki tulee menemään paremmin ja helpommin. Ehkä mieleni tarvitsee vain lisää aurinkoisia, mutta raikkaita syyspäiviä tajutakseen, miten onnekas ja tyhjänpäiväisistä asioista mariseva paskiainen se onkaan.


Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.
Jaa: