YOLO, yllyttivät vitsikkäät siskoni, kun jossain mielenhäiriössä olin saanut päähänpinttymän vaalentaa hiuksieni latvat. Onhan heidän yllytyksessään tietty perää, etenkin näin vauvavuotta ennen. Jos tuleva imetys näkyy hiuksissani samalla tavalla kuin ekalla kierroksella, joudun kuitenkin leikkauttaa hiukseni jälleen lyhyiksi. Se, että mun edelliseen vauvavuosilookkiin kuului melkein aina päähän kietaistu huivi, ei johtunut vain tyyliseikoista. Imetys sai aikaan sellaisen hiuskadon, että viemärin tukkeutuivat ja ohimoille ilmestyivät kaljuläikät. 

Mutta enhän minä värjää hiuksiani! En ole värjännyt moneen moneen vuoteen. Kun joskus muinoin sain kasvatettua värjäysrajaa tarpeeksi alas olkapäille, tajusin, että ei mun oma hiusväri olekaan kuravelli. Hiuksenihan ovat kauniin tummat, joissa on luonnollisina ja tuskin havaittavina raitoina kuparia. Niinpä olen kulkenut vuosikaudet luomuhiuksissani ja vannonut, etten enää koskaan värjää hiuksiani. Luonnollisuus on kauneinta ja värikypärä ruminta.

Ja mitä mä sitten tein! Pyysin siskoani levittämään vaalennusvärin hiuksieni latvoihin. Päänahkaani en edelleenkään antaisi laittaa värin väriä, etenkään nyt ollessani raskaana. Tässä sitä sitten ollaan kuin metriksellä hengaavat teinit ombrelookeissaan. Tai dippi tuo ehkä enemmän on, kun liukuvärjäys on melko äkkijyrkkä tummassa kuontalossani.

Ja tiedättekö mitä. Musta tuntuu, että mulla olisi ollut nämä hiukset aina! Kun white trash –meininki menee tarpeeksi rumaksi, minä olen kotonani. Tosin olen taas joutunut hoitoainekoukkuun, vaikka elin luomukuontalollani vuosia ilman hoitoainetta. Ketunhäntäruoska kuitenkin menee ihan hillittömään takkuun ja rahisee kuivuuttaan, kun kuvistakin näkyy. Kapisen ketun häntätupsu.

Mä niin näen sen tilanteen reilun kymmenen vuoden kuluttua, kun lapseni katselevat kuvia vuodelta 2014 ja nauravat kippuralla, mitä ihmettä niiden mutsi on ajatellut värjätessään hiuksensa noin.

Jaa