Aurinkoiset terveiset Ruotsista! Tajusin siinä pressikassista löytyneellä korruptiolahjakortilla matkaa varatessani, että lapsi ei ole koskaan aikaisemmin käynyt Ruotsissa. Vaikka oli aika, jolloin itse ravasin siellä monta kertaa vuodessa! Nyt olen viimeksi käynyt siellä moikkaamassa ystäviäni ihan itsekseni ja sitä ennen miehen kanssa babymoon-risteilyllä beben kölliessä vielä vatsassa.

Jotenkin varkain Tallinna on ottanut Tukholmalle kuuluneen paikan meren takaa löytyvänä minilomakohteenani. Vaikka Tukholma on kaunis ja iki-ihana, se on myös turhan kulunut, yllätyksetön ja vähän muovinen. Tallinna taas on rouhea, hassu ja täynnä nousevan (turisti)kaupungin iloa, innostusta ja yllätyksellisyyttä. No ja Viroon pääsee meritse parissa tunnissa, iso plussa sekin.

Mutta hei, onhan se Tukholma aina kuitenkin Tukholma. Kieli on livertävää linnunlaulua, trendilenkkareissaan juoksevat tukholmalaismiehet kuumiksia ja kaupungin sokkelot kuin kuninkaallisessa labyrintissa ikään. Ja asiakaspalvelu ja ihmisten ystävällisyys yllättää aina juron suomalaisturren, kun taas Tallinnassa meininki on monissa paikoissa vielä kovin tylyä.

Kuusi tuntia Tukholmassa menee hujauksessa, eikä siihen paljolti yllätysnumeroita mahdu. Kävimme syömässä lounaaksi kolmeen pekkaan jättimäisen kurpitsakeiton ja pinaattipiirakan, minkä jälkeen lapsi simahti välittömästi kiesiinsä. Päikkäreiden ajan oli mukava vain kierrellä merenrantaa ja nauttia auringosta sekä ajasta miehen kanssa melkein kaksistaan.

Lämpö hullaannutti niin kovin, että kävimme ostamassa vuoden ensimmäiset pehmikset. Puhuin jätskikauppiaan kanssa ruotsia, vaikka se ei tainnut olla kummankaan äidinkieli. On huojentavaa huomata, että peloistani huolimatta perusruotsi on kyllä jossain takaraivon sopukoissa tallella, kiitos usean vuoden asiakaspalvelutyön kaksikielisessä Vaasassa. Tai ainakin silloin puhetta piisaa, jos voidaan keskustella jäätelöstä, kahveista, donitseista, pizzoista, hampurilaisista, rankalaisista, mansikoita, perunoista, porkkanoista ja ilmapalloista.

Lapsen päiväunien jälkeen vietimme loppupäivän Junibackenilla. Se oli meille kaikille uusi kokemus, ja mä taisin odottaa sitä kaikista eniten. Lapsi, mikä ihana tekosyy! Näyttely – tai satutalo se kai paremmin on – on siitä huippu, että siellä voi elää satujen keskellä, eikä esineisiin koskeminen ole kiellettyä. Päinvastoin!

Jos reissu Tukholmaan oli lapselle ensimmäinen, sitä oli myös tuollaisella perusristeilyllä kruisailu. Reissuja Viroon ja Maarianhaminaan ei lasketa, silloin kun botskissa ei olla yötä. Käytiin menomatkalla tankkaamassa puffetissa, ja lapsi maistoi ensimmäistä kertaa elämässään ranskanperunoita. Ensimmäistä kertaa hän myös mellasti pallomeressä, tanssi villisti yökerhon tanssilattian välkkeessä ja ryysti mehudrinkkiään. Juomassa ollut valotikku oli lapsesta juuri niin siisti ja jännä kuin muistan samaisten atomitikkujen olleen omassa lapsuudessani.

Kaikista kivointa lapsesta taisi kuitenkin olla se, että nukuttiin koko perhe pienessä hytissä kerrospunkissa. Kieltämättä se oli itsellekin aika ihanaa. Oli kerrankin hyvä syy mennä itsekin nukkumaan lapsen kanssa jo kello yhdeksältä.

Jaa: