Mä en koskaan voisi olla kotiäiti. En vaikka mulla olisi kaikki edellytykset olla ihan ehta 50-luvun kotiäiti. Lapseni lisäksi mä kun rakastan myös keittiössä hääräilyä, kotitöitä ja muita pikkurouvan askareita. Silti mä en ikinä voisi kuvitella itseäni kotiäitinä. Se ei sopisi yhteen sen kaiken muun kanssa, mitä mä olen. Mä en ikinä voisi tituleerata itseäni kotiäidiksi. 

Kun multa viime talvena kyseltiin työkuulumisia, mä kerroin aina olevani hoitovapaalla. Se ei jostain syystä kalskahda yhtä puisevalta mun korvaani kuin kotiäiti. Samaan hengenvetoon lisäsin aina tekeväni hoitovapaan ohessa töitä. Vaikkakin pystyin tekemään lapsen kanssa kotona ollessani töitä vain juuri sen verran, että kehtasin väittää töitä tekeväni.

Samalla tavalla mä en koskaan voisi määritellä itseäni uraäidiksi. En vaikka siihenkin muottiin mut voitaisiin haluttaessa survoa, etenkin jos muotin reunat olisivat taipuisat. Mulle kun itseni toteuttaminen muuallakin kuin hiekkakakkuleipomossa on tärkeää. Mä kadottaisin minuuteni ja elämäniloni, jos en voisi myös tehdä töitä. Ego ei kestäisi, jos joutuisin olemaan pääsääntöisesti muiden elätettävänä. Lisäksi alkuperäisten suunnitelmien mukaan lapsi olisi aloittanut päiväkodin aikaisemmin kuin nyt puolitoistavuotiaana. Uraohjusta musta ei kuitenkaan saisi, sillä olen työntekijänä sitä sukupolvea, jonka mielestä töitä tärkeämpää on vapaa-aika ja titteliä tärkeämpää on se, että töissä on kivaa.

Tänään takana on ensimmäinen kuukausi täysipäiväistä työtä sitten äidiksi tulon. Ja miten kivaa mulla on ollutkaan! Miten mielettömästi mä olenkaan nauttinut! Ja miten paljon ikävöinyt. Ja miten vähän nukkunut. Kaiken kaikkiaan aikataulukaruselli on kuitenkin pyörinyt nätisti, eikä kukaan ole ainakaan vielä pudonnut kyydistä.

Työpöytäni sijaitsee Moskito Televisionilla, jossa teen superihanan ja ammattitaitoisen tiimin kanssa Iholla-sarjan kolmatta tuotantokautta. Tällä kaudella elämäänsä valottavat naisten sijaan miehet, ja voi kuulkaa, kaudesta on tulossa niin huippu, että mä kihisen innosta!

Mä olen joka aamu edelleen ihan äimänä, että ihan oikeastiko saan lähteä töihin ihan oikeiden aikuisten ihmisten kanssa. Että ihan tosissaniko saan keskittyä tekemään työtäni kahdeksaksi tunniksi, eikä vain epämääräiseksi päiväuniajaksi. Tämä työ sopii myös täydellisesti tähän elämäntilanteeseen, sillä työajat ovat joustavat ja kun en tee kirjoittavan toimittajan työtä, mulla on ainakin tähän mennessä ollut intoa ja aivoja jäljellä iltaisin myös blogille.

Mutta olen mä myös ikävöinyt Minimetä. Välillä ikävä iskee, kun lounaalla viereisessä pöydässä on syömässä joku hänen ikäisensä lapsi. Välillä vain katsoessani kelloa, kun mieleeni tulee, mitä lapsi todennäköisesti juuri sillä hetkellä tekee. Välillä ikävä on raastanut niin, että tuntuu kuin rinnat heruisivat maitoa. Illat ovat ihan liian lyhyet yhdessäoloon, niin kuin ylipäätään yhtään mihinkään. Aamuisin hyvästit saavat vatsan muljahtamaan, mutta silti tuntuu ihanalta olla menossa töihin. Olemaan ihminen, olemaan olemassa. Vasta palattuani täysipäiväiseen työhön musta tuntuu, että olen taas minä, kokonainen ihminen. Nyt olen myös äitinä vielä täydempi, valmiimpi persoona.

Kun käy kotikuplan ulkopuolella, osaa myös arvostaa paremmin lapsen kanssa vietettyä aikaa. En mä edelleenkään jaksa keskittyä moneksi tunniksi rakentamaan palikoista tornia lapsen hajottaessa niitä sitä mukaa kuin rakennan, mutta nautin jokaisella solullani jokaisesta lapsen naurusta ja taputuksesta tornin kaaduttua.

Viikonloputkin tuntuvat taas viikonlopuilta. Silloin kokonainen päivä lapsen kanssa on lomaa, ei vain taas yksi päivä toisten samankaltaisten joukossa. Ehkä tämä kuherruskuukausitunnelma tästä hälvenee, mutta tällä hetkellä en toivoisi muuta kuin lisää tunteja vuorokauteen. Tuntuu, että lapsikin arvostaa mun kanssa olemista paremmin, kun hänen ei tarvitse katsella pärstävärkkiäni koko ajan. Ensimmäisten viikkojen erokiukuttelun laannuttua mulla on fiilis, että olen lapsen silmissä ihanampi, kivempi ja hauskempi äiti kuin koskaan. Ja vielä vahvemmin mulla on fiilis, että sitä mä ihan oikeasti nyt olenkin.

Mä en olekaan kotiäiti tai uraäiti. Olen äiti. Äiti, joka on onnellisempi äiti saadessaan tehdä myös töitä.
Jaa