Kun multa viime talvena kyseltiin työkuulumisia, mä kerroin aina olevani hoitovapaalla. Se ei jostain syystä kalskahda yhtä puisevalta mun korvaani kuin kotiäiti. Samaan hengenvetoon lisäsin aina tekeväni hoitovapaan ohessa töitä. Vaikkakin pystyin tekemään lapsen kanssa kotona ollessani töitä vain juuri sen verran, että kehtasin väittää töitä tekeväni.
Samalla tavalla mä en koskaan voisi määritellä itseäni uraäidiksi. En vaikka siihenkin muottiin mut voitaisiin haluttaessa survoa, etenkin jos muotin reunat olisivat taipuisat. Mulle kun itseni toteuttaminen muuallakin kuin hiekkakakkuleipomossa on tärkeää. Mä kadottaisin minuuteni ja elämäniloni, jos en voisi myös tehdä töitä. Ego ei kestäisi, jos joutuisin olemaan pääsääntöisesti muiden elätettävänä. Lisäksi alkuperäisten suunnitelmien mukaan lapsi olisi aloittanut päiväkodin aikaisemmin kuin nyt puolitoistavuotiaana. Uraohjusta musta ei kuitenkaan saisi, sillä olen työntekijänä sitä sukupolvea, jonka mielestä töitä tärkeämpää on vapaa-aika ja titteliä tärkeämpää on se, että töissä on kivaa.
Tänään takana on ensimmäinen kuukausi täysipäiväistä työtä sitten äidiksi tulon. Ja miten kivaa mulla on ollutkaan! Miten mielettömästi mä olenkaan nauttinut! Ja miten paljon ikävöinyt. Ja miten vähän nukkunut. Kaiken kaikkiaan aikataulukaruselli on kuitenkin pyörinyt nätisti, eikä kukaan ole ainakaan vielä pudonnut kyydistä.
Työpöytäni sijaitsee Moskito Televisionilla, jossa teen superihanan ja ammattitaitoisen tiimin kanssa Iholla-sarjan kolmatta tuotantokautta. Tällä kaudella elämäänsä valottavat naisten sijaan miehet, ja voi kuulkaa, kaudesta on tulossa niin huippu, että mä kihisen innosta!
Mä olen joka aamu edelleen ihan äimänä, että ihan oikeastiko saan lähteä töihin ihan oikeiden aikuisten ihmisten kanssa. Että ihan tosissaniko saan keskittyä tekemään työtäni kahdeksaksi tunniksi, eikä vain epämääräiseksi päiväuniajaksi. Tämä työ sopii myös täydellisesti tähän elämäntilanteeseen, sillä työajat ovat joustavat ja kun en tee kirjoittavan toimittajan työtä, mulla on ainakin tähän mennessä ollut intoa ja aivoja jäljellä iltaisin myös blogille.
Mutta olen mä myös ikävöinyt Minimetä. Välillä ikävä iskee, kun lounaalla viereisessä pöydässä on syömässä joku hänen ikäisensä lapsi. Välillä vain katsoessani kelloa, kun mieleeni tulee, mitä lapsi todennäköisesti juuri sillä hetkellä tekee. Välillä ikävä on raastanut niin, että tuntuu kuin rinnat heruisivat maitoa. Illat ovat ihan liian lyhyet yhdessäoloon, niin kuin ylipäätään yhtään mihinkään. Aamuisin hyvästit saavat vatsan muljahtamaan, mutta silti tuntuu ihanalta olla menossa töihin. Olemaan ihminen, olemaan olemassa. Vasta palattuani täysipäiväiseen työhön musta tuntuu, että olen taas minä, kokonainen ihminen. Nyt olen myös äitinä vielä täydempi, valmiimpi persoona.
Kun käy kotikuplan ulkopuolella, osaa myös arvostaa paremmin lapsen kanssa vietettyä aikaa. En mä edelleenkään jaksa keskittyä moneksi tunniksi rakentamaan palikoista tornia lapsen hajottaessa niitä sitä mukaa kuin rakennan, mutta nautin jokaisella solullani jokaisesta lapsen naurusta ja taputuksesta tornin kaaduttua.
Viikonloputkin tuntuvat taas viikonlopuilta. Silloin kokonainen päivä lapsen kanssa on lomaa, ei vain taas yksi päivä toisten samankaltaisten joukossa. Ehkä tämä kuherruskuukausitunnelma tästä hälvenee, mutta tällä hetkellä en toivoisi muuta kuin lisää tunteja vuorokauteen. Tuntuu, että lapsikin arvostaa mun kanssa olemista paremmin, kun hänen ei tarvitse katsella pärstävärkkiäni koko ajan. Ensimmäisten viikkojen erokiukuttelun laannuttua mulla on fiilis, että olen lapsen silmissä ihanampi, kivempi ja hauskempi äiti kuin koskaan. Ja vielä vahvemmin mulla on fiilis, että sitä mä ihan oikeasti nyt olenkin.
Kiva teksti! Mulla on paljon samanlaisia ajatuksia.
Mun on pakko jakaa tällainen juttu, mikä mulla tuli mieleen tätä lukiessani ja mikä sai mut juuri tänään nauramaan. Luin vanhoja Facebook-päivityksiäni vuodelta 2010, kun etsin apuja muisteloitani varten blogiini, ja törmäsin tähän statukseen:
”Naapurin lapsi kysyi multa äskön pihalla, että kenen äiti olen. Kerroin etten ole kenenkään äiti, johon hän tokaisi, ”sä olet uraäiti!” ”
Hihhiii… Lapset.. 🙂
Ihanan hyvin kuvailtu fiilikset joihin pystyn täysin samaistumaan, olen pian lähdössä toisen lapsen hoitovapaalta takaisin töihin ja jännittää, ihan yhtä paljon ellei vähän enemmänkin kuin aikanaan esikoisesta. Tän tekstin jälkeen paremmilla fiiliksillä, kiitos 🙂
– Anu
ihana kirjotus 🙂 mitä tarkalleen ottaen tuotannossa siis teet? odotan iholla -sarjaa ihan hulluna! 🙂 ihana myös tuo mekko, mistä se on! 🙂
Kovin tuttuja ajatuksia!
Mä aloin tekemään keikkaa lapsen ollessa 4-5 kuukauden ikäinen, niin paljon mä sitä kaipasin. Ihan vain 1-2 vuoroa kuukaudessa, mutta kuitenkin.
Jotenkin mä hahmotin mun uuden minäni vasta, kun sain vanhasta jotain takaisin, eli tässä tapauksessa työn. Hoitovapaalla olen muka edelleen, mutta teen silti 4-5 työvuoroa viikko, eli en nyt ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.
Miksi aina pitäisi kategorioida, kun äiti-sana riittää varsin hyvin.
Hieno teksti! 🙂
En ymmärrä äitejä jotka haluavat niin kovasti töihin. Elämä ei ole siellä työpaikalla vaan omassa kodissa, oman perheen kanssa. Hoitopaikkaan raahaminen mahtaa olla lapselle kamalaa. Eikö olisi kannattanut jäädä lapsettomaksi?
Kukaan ei ole kuolinvuoteellaan katunut että voi kun olisin viettänyt enemmän aikaani toimistolla/konttorissa. Ihminen katuu ettei ollut enemmän läheistensä kanssa. Minulla ei ainakaan tule olemaan siinä suhteessa kaduttavaa. Kotiäitinä vuodesta 84.
Ei se töissä olo nyt varsinaisesti sitä kotielämää poissulje, ihme saivartelua ja syyllistämistä. Itse käyn töissä ja mies on kotona 3,5-vuotiaan ja kymmenkuisen kanssa, eli tuon logiikan mukaan munkin olisi kannattanut jäädä lapsettomaksi?
Oih, tämä postaus luo toivoa tulevaan! Mä menen töihin tammikuussa ja jännittää jo nyt miten kaikki menee. Uskon ja toivon kuitenkin kokevani tuon saman tunnelman siitä, että kaikki menee lopulta hyvin. Mä kaipaan omia aivojani! Ja rahaa. Ne jotka voivat kotiäitinä porskuttaa vuosikaudet ovat onnellisessa asemassa, jos mies hoitaa asuntolainat sun muut. Meillä ne jaetaan puoliksi.
Tämä teksti tuli nyt niin tarpeeseen sillä istun ekaa päivää töissä kun esikoinen jäi isän kanssa kotiin (1v4kk). Aamulla oli niin ihanaa ja toisaalta niin haikeeta ja ikävää lähteä töihin. Kirjoituksesi osui juuri nappiin omien tuneiden kanssa. Miten näin ristiriitaisesti voikaan kokea ja tuntea. Kiitos taas ihanasta postauksesta joka pelasti päiväni.
Ihan asiaankuulumaton kysymys, mutta mitä tuolla muksulla on yllään? 🙂 Niiiiin söpönä taas molemmat! <3
Toisille sopii pitkän linjan kotiäitiys ja toisille uraäitiys, suurimmalle osalle jotakin siltä väliltä. Onnellinen äiti, onnellinen perhe jne.
p.s. Sulla on upeat sääret!
Yhdyn joka sanaan! Mulla on justiinsa hoitovapaa alkamassa, enkä vahingossakaan tituleeraisi itseäni kotiäidiksi, sen paremmin kuin uraäidiksikään. Töihin kaipaan säännöllisesti, vaikka samalla yritän nauttia jokaisesta minuutista lapsen kanssa, koska tiedostan,että jatkossa niitä yhteisiä hetkiä tulee auttamattomasti olemaan vähemmän. Uskon, että ihminen voi saada molemmat; sekä uran että perheen ja onnistua vielä taiteilemaan niiden välillä niin, että pystyy olemaan jopa onnellinen! Kiitos tästä postauksesta 🙂
Kylläpäs taas osasit pukea tämänkin asian hienosti sanoiksi! Minulla on kaksi lasta ja allekirjoitan tämän edelleen täysin, joten uskon että nuo fiilikset jatkuvat sinulla kuherruskuukauden jälkeenkin 🙂
Omaan elämäntilanteeseeni niin osuva kirjoutus. Tulipas hyvähyvä mieli! Aloitan päivätyöt taas tulevana maanantaina ja lapsi aloittaa päivähoidon. Päiväkodissa ollaan oltu tutustumassa useasti ja tänään lapsi vietti siellä ensimmäiset 2h itsekseen muun porukan mukana. Hienosti oli mennyt! Mieltä lämmittävää oli noutaa iloinen puolitoistavuotias rakkauspapu kotiin. Ei mitään itkuja tai kiukutteluja, vaan iso halirutistus äidille ja reilu moiskautus poskelle. Leikkejä lapsi olisi halunnut jatkaa innoissaan, mutta tänään aloitettiin lyhyellä päivällä ja sovittiin, että huomenna pääsee taas leikkimään muiden lasten kanssa.
Itse jännitän hurjasti (hyvällä tavalla) töiden alkua. Nastaa!
Kivaa syksyä sekä sinulle että Minimelle <3
Samoja tunteita olen käynyt läpi, paitsi tämän, että en olisi olemassa ilman töitä. Se on minusta aika kummallinen ja pelottavan totalitaarinenkin ajatus, että vain toisen maksama palkka tekisi ihmisestä olevaisen, riittävän.
Olin lähes 7 v. kotiäitinä. Meillä ei ”mies hoitanut asuntolainaa”, vaan se hoidettiin perheen yhteisillä rahoilla, joihin kumpikin tienasi oman osuutensa. Kotiäidille valtio/kunta maksaa jonkin aikaa jotain ja osa palkasta on aineetonta. Se on sitä, että mies voi lähes aina joustaa työajoistaan, lähteä nopealla tahdilla työmatkalle ja tehdä täysmäärän töitä lasten sairastaessakin. Sekä luottaa siihen, että kotona kaikki on hyvin ja kodin ylläpito kutakuinkin reilassa.
Nyt olen ollut jo monta vuotta työelämässä. Kaipaan kotiäitiyttä nyt selvästi enemmän kuin ensiaikoina. Mitä pitempään menee, sitä enemmän olisi asioita, joita voisi ja pitäisikin hoitaa yhteistalouden eduksi, mutta joita ei kahden täyspäiväisen työntekijän ja kolmen paljon harrastavan lapsen perheessä vaan kukaan jaksa hoitaa. Sähkösopimuksen kilpailuttaminen, taloyhtiön ikkunaremontin kilpailutukseen perehtyminen, kasvatusasioihin syventyminen, perhebudjetin porsaanreikien etsiminen, vaatehuoneen täystyhjennys ja siivous, oman vaatevaraston järkeistäminen jne. jne. jne. Mökkirempat ja isovanhempien auttaminen siirtyvät hamaan tulevaisuuteen.
Lasten kasvaessa heidän kanssaan keskustelemiseen, riitelemiseen ja sosiaalisten taitojen harjoitteluun sekä ihan vahingonkorvausasioiden setvimiseen menee paljon enemmän aikaa ja voimia kuin pienenä. Lomat eivät ole ”lomaa” vaan aika pitkälle fyysisten ja psyykkisten rästien hoitamista.
Minulle sopisi oikein hyvin kotiäitiys ja siinä lisänä jonkun verran vapaaehtois/järjestöhommia sekä yhteisöllisyyttä. Ja tämän sanoo ihminen, joka on kuitenkin ihan tyytyväinen omaan nykyiseenkin elämäänsä :).
Olipas osuva ajoitus tällä tekstillä. Olemme huomenna menossa pojan kanssa päiväkotiin tutustumaan, ens viikko on harjoittelua ja sitten alkaa työt. Musta piti tulla kotiäiti, ainakin niiksi kolmeksi vuodeksi kun valtio tukee kotiäitiyttä, mutta ei musta sittenkään ollut siihen. Pieni paikkakunta, jossa on hyvin vähän tekemistä lapsen kanssa (kesällä ei mitään lomien takia) ja pitkät välimatkat sukulaisten ja kavereitten luo aiheuttaa niin suuren sosiaalisen elämän kaipuun, että on pakko mennä töihin. Saa nähdä olenko samaa mieltä vielä kuukauden kahden päästä, kun työt+hoito-rumba on alkanut, mutta ainahan sitä voi jäädä uudestaan kotiin, jos työ- ja kotielämän yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta.
Toivotaan, että sun hyvä fiilis jatkuu ensihuumankin jälkeen! 🙂
Pakko kysyä aiheeseen liittymätön kysymys, jota toinenkin nimimerkitön jo kyseli: mikä on tuo ihana vaatekappale, joka Minimellä on kuvissa yllään? Oletko tehnyt sen itse, eli onko ohjetta mahdollista saada?
Ihana kirjoitus! Kauniisti olet osannut pukea ajatuksia sanoiksi!
Viikon päästä duuniin ja lapsi hoitoon yli 2 vuoden kotona olon jälkeen, joten ahdistaaAHDISTAAahdistaa! Onneksi postauksesi sai oloa edes aavistuksen helpommaksi. Eiköhän se siitä…?
Haha, vai sitä se uraäiti tarkoittaa!
Kiitos kaikille muillekin kommenteista, mä palaan niihin, jahka olen saanut vähän ladattua aivoja pitämällä niitä vasten tyynyä.
Minulla taas nyt jo tuntuu haikealta kun tiedän tämän koton olemisen olevan vain väliaikaista. Kiirettä töihin ei kyllä ole, mutta toisaalta joku keikkatyö satunnaisesti voisi tuoda vähän uutta arkipäiviin. Tärkeä syy kotona viihtymiseen on ollut hyvät mamma kaverit. Ilman heitä en olisi pärjännyt. Minä aloin pelaamaan harrastuksen jalkapalloa, joten sinne pari kertaa viikossa tuulettumaan! Tsemppiä työelämään! 🙂
Tämä kirjoitus puhutteli minua ja rauhoitti mieltäni.
Olemme mieheni kanssa suunnitelleet perheen perustamista jo pidemmän aikaa. Suurin huolenaiheeni on kuitenkin ollut että vasta alkava urani, joka on minulle kovin mieleinen ja tärkeä, tyssähtää paikalleen ja imeydyn johonkin äitiyden mustaan aukkoon. On pelottanut että kun tulee äidiksi, minä en saa olla enää minä, ja että joudun jäämään kotiin ja sanomaan lupaavalle uralle hyvästit. Pelkään että niin käy ja katkeroidun. Lapsia saaneet ystäväni jumittavat minun silmissäni paikallaan, heillä ei tunnu olevan kunnianhimoa eikä kiinnostusta tavoitella mitään perheen ulkopuolella, tuolla ulkomaailmassa. Ei, vaikka lapsensa ovat jo isoja ja nämä naiset ovat koulutettuja ja muuten tekeväisiä.
Ehkä sen ei tarvitsisi mennä minun kohdallani niin. Esimerkkisi ja kirjoittamasi tuntuu rohkaisevalta. Kiitos.
Ihmiset kaiketi katuvat sitä, etteivät saaneet tehdä tai eivät vain tehneet, kuten sydän sanoo. Sinulle on kotiäitiys sopinut hyvin. Monelle muulle lapsen ja työn yhdistäminen sopii hienosti. Olikohan kirjoituksesi kenties provosoiva… no, ihmiset on niin erilaisia ja erilaisista asioista onnelliseksi tulevia! Tsemppiä kaikille omaan elämään!
-Diana23
Ihan kuin omasta kynästä! Töihin paluu tosin vasta tammikuussa, mutta silloin kotona kökkimistä takana 3,5 vuotta (kaksi lasta ja siten myös äitiys/hoitovapaata perä perää) — ja nyt jo on sellainen olo että ihanaa! Erityisesti iski tuo kommenttisi viikonlopuista, että ne ovatkin jotain ihan erilaista eikä vain samanlaisia päiviä muiden joukossa.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kiitos myös muuten hienosta blogista, joka onkin ainoa äitiys/vanhemmuus/tms. blogi, jota olen jaksanut seurata pidemmän aikaa.
Eli kotiäitinä/isänä pitäisi vielä pystyä hoitamaan asuntolainan puoliskakin vaikka rahat on vähissä siksi kun nainen/mies uhraa omaa uraansa hoitaen kotona YHTEISIÄ lapsia. Mistä näitä välkkyjä riittää ketä ei ymmärrä että ne lapset on yhteinen ”yritys”, molemmat osapuolet se työssä käyvä ja kotona oleva ovat ihan yhtä tärkeitä siinä yhtälössä ja raha vaan väline.
Mä taas en ymmärrä ihmisiä jotka eivät ymmärrä että jonkun toisen valinnat ovat hänen valintojaan, ei sen parempia tai huonompia kuin omat. Ikävän mustavalkoista ja jopa kuluttavaa. Mä en olis jaksanu pitempään kotona, mutta arvostan myös niitä jotka pystyy niin tekemään. Toivottavasti olet kuitenkin opettanut lapsesi kunnioittamaan toisten valintoja vaikka et siihen itse kykene…
Tietysti äiti voi käydä myös töissä. Se on vastuun kantoa jo ihan taloudellisestikin. Ei lapsi tarvitse äitiään pelkästään hoitajaksi, täysin absurdi ajatus, etteikö lapselle voisi syntyä hyviä luottamussuhteita myös hoitajiin ja muihin ihmisiin. Aivan outoa ajattelua on syyllistää työssä käyviä äitejä. Siis oikeasti, täysin outoa. Absurdia. Päiväkodit ovat osa perusturvajärjestelmää, joka toimii Suomessa hyvin, aina on puutteita, mutta ne ovat pienempiä kuin edut.
Sitten on joku ihmeellinen ryhmä, joka ajattelee, että vain ja ainoastaan äiti on oikea hoitaja koko lapsen lapsuuden ja vain ja ainoastaan oma koti on se paikka jossa lasta voi hoitaa. Eihän se nyt TIETENKÄÄN niin mene.
Joo, olen itse menossa töihin pikku hiljaa. Lapsi on nyt 10 kk ja teen töitä tällä hetkellä keikkaluontoisesti muutaman vuoron kuussa. Syksystä lähtien osa-aikaisesti ja toivon mukaan löydän vakituisen ja kokoaikaisen työn joskus syksyn ja joulun välillä riippuen siitä kuinka päiväkotiaika lähtee käyntiin. En minä näe mitenkään järkevänä että olisin vain kotona. Lapsen ja äidin kuuluu myös olla erillisiä eikä täysin yhteinen ameebamainen olio. Se ei mielestäni kehitä edes lapsen omaa minuutta (ja tuhoaa äidin minuutta, kuten tässä hyvässä tekstissä jo todettiin).