Mä rakastan valkosipulia. Onnekseni samaa maata on myös perheeni. On paljon mukavampaa kärytä herkuttelun jäljiltä yhdessä. Tuoretta valkosipulia löytyy aina jääkaapista valmiina kuorittavaksi ja silputtavaksi ruokien joukkoon, enkä ihan heti keksikään paremmin ruokahalua nostattavaa tuoksua, kuin kasarista kohoava valkosipulin tuoksu. 

Valkosipulijauhe sen sijaan on ihan huijausta. Se on vähän kuin tuoreen ja jauhetun inkiväärin ero. Tai suoraan puskasta revityn ja pussista ripotellun korianterin ero. Massiivinen. Niin iso, että ei uskoisi raaka-aineen olevan sama. Kiireisinä päivinä olisi kyllä kieltämättä kätevää paiskoa sopan sekaan jauheena sekä valkosipuli, korianteri että inkivääri. Niillä olisi ollut kätevä maustaa vauvan pakastettuja soseita sulatusvaiheessa. Mutta kun ei ne maistu miltään.

Siksi siskoni sai tehdä tovin käännytystyötä saadakseen mut kokeilemaan valkosipulirouhetta. Ajattelin sen olevan sama kuin koivunkylkeä olisi keitoksiinsa lisännyt. Mutta sitten sisko ruohaisi meille valmistamansa keiton päälle valkosipulia myllystä. Tuttu ja huumaava valkosipulin tuoksu valtasi köökin saman tien.

Ja se maku. Ei se tuoretta valkosipulia voita, mutta makufiilis on vähän kuin oluen ja sitruunalimonadin yhdistelmä. Ihan eri tuote kuin alkuperäinen, mutta erilaisuudessaan maistuva ja kivaa vaihtelua makuelämyksiin.

Valkosipulirouhe on muille varmasti ihan arkipäivää ja normijuttu, mutta mä olen täpinässä uuden löytöni kanssa. Nykyään rouhaisen valkosipulia vähän joka paikkaan tilanteissa, joissa kynsiä ei jaksa ruveta hienontamaan. Uunivoileivät rouh rouh. Avokado rouh rouh. Kananmuna rouh rouh. Purkkihernari rouh rouh.

Jaa: