Tällaista postausta ei Lähiömutsissa pitänyt koskaan nähdä. Sille ei pitänyt koskaan olla tarvetta, sillä mun ei koskaan pitänyt olla ihminen, joka ei pidä itsestään huolta. Mun ei pitänyt olla ihminen, joka antaa kroppansa muotoutua sellaiseksi kasaksi, josta itseään ei enää tunnista. 
Mulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä painoin ennen raskautta. En mitannut painoani vaa’alla, vaan sillä fiiliksellä, miltä omassa kropassa oleminen tuntui. Jos tuntui ällöltä, ostin jätskikiskalta kahden pallon sijaan yhden ja annoin hien juosta vielä rankemmin Bodycombat-tunnilla. Laihduttanut en ole koskaan, sillä en ole tuntenut sille tarvetta. En minä mikään teiniaikojen tikku ollut ennen raskauttakaan, vaan normalipainoinen, sieltä täältä mielestäni vähän liian pyöreäkin. Esimerkiksi vatsani ei ole sietänyt lähempää tarkastelua sitten kesän 1998. 
Äitiysneuvolakortista löytyy ensimmäisellä neuvolakäynnillä, raskausviikolla 11+6, punnittu painoni: 70,5 kiloa. Syötin sen ja pituuteni 179 senttiä netistä löytyneeseen painoindeksimittariin ja tulokseksi sain 22,3, joka tarkoittaa normaalipainoa. Sama tulos kuin minkä oma fiilikseni ennen raskautta antoi. Normaali, hyvä, mukava.
Raskauskiloja ei kertynyt mitenkään hirmuisesti, vaan ymmärtääkseni ihan normaaleja määriä. Toki niitä olisi enemmänkin tarttunut mukaan, jos vauva ei olisi päättänyt raskausviikolla 34, että nyt sitä tullaan. Vikalla punnituskerralla ennen synnytystä painoin neuvolakortin mukaan 79,95 kiloa. Olin raskausaikana tarkkana syömisteni kanssa, sillä kaikki meni putkea pitkin vatsassani kasvavalle Minimelle. Vaikka raskaus laukaisi minussa itselleni entuudestaan tuntemattoman makeanhimon, pystyin aika hyvin välttämään irtokarkkilaarien houkutukset. Vauva oli hyvä syy olla tunkematta lisäaineita, väriaineita ja turhaa sokeria napaansa. 
Pari päivää synnytyksen jälkeen Kätilöpiston vaaka näytti 73 kiloa. Vaikka vatsaa tursusi farkkujen vyötärökaitaleen yli, mahduin vanhoihin housuihini. Naureskelin, että tämähän oli helppoa. Olin varma, että kunhan vain päästään kotiin, loput kiloista lähtisivät vaunulenkillä ja imetyksellä parissa kuukaudessa. 
Sitten alkoi arki. Episotomiahaava, johon en laitoksella hormonihuuruissani tarvinnut kipulääkitystä lainkaan, kipeytyi reiluksi kuukaudeksi niin, että välillä itkin jo pelkästään siirtyessäni sohvalta sänkyyn. Kehoni panikoi, kun sille ennen elinehtona olleet 9-10 tunnin yöunet tippuivat pätkittäin nukuttuun 4–6 tunnin unimäärään vuorokaudessa. Keventäjien sivuilla kerrotaan, että liian vähäinen uni heittää kehon selvitymistilaan, jossa se janoaa hiilihydraatteja ja rasvaa. Been there done that. 
Imetys ei todellakaan toimi kaikilla dieettinä. Mulle ei erityisemmin kertynyt raskauskiloja, mutta imetyskiloja senkin edestä. Mulla oli koko ajan nälkä, sellainen nälkä, joka teki jo fyysisesti kipeää. Kaikki aika meni kuitenkin imettäessä, hyssyttäessä ja yrityksessä selviytyä vauva-arjesta. Välillä ehdin syödä päivän ensimmäisen aterian vasta, kun Lähiöjeppe tuli töistä kotiin. Ja silloin hotkin silmät mielipuolisena kiiluen kaiken, mitä kaapeista löysin. Mitä epäterveellisempää, sen nopeammin ruoka luisui alas kurkusta. Vaikka imetin, en antanut sen haitata kuin pieninä omantunnontuskina mässäilyäni. Enhän enää ollut täysin suora vauvanruokatislaamo, kuten raskausaikana. 
Odotukseni siitä, että synnytyksen jälkeen outo makeanhimoni laantuisi, osoittautui täysin vääräksi. Se paheni potenssiin tuhat. Välillä raivosin keittiön yläkaapeilla etsien edes yhtä joulusuklaakalenterisuklaata. Olin kuin narkomaani, joka olisi myynyt vauvansa vain saadakseen seuraavan annoksena. Lähiöjeppe pyrki parhaansa mukaan auttamaan suohirviöksi muuttunutta tyttöystäväänsä, ja ruokaympyräämme ilmestyivät jälkiruuat. Jäätelöä, puoli levyä suklaata (miten olen voinut ennen olla tykkäämättä suklaasta?!?) ja pullaa. 
Pitkiä vaunulenkkejä vetelin suunnitelmieni mukaan joka päivä, tai siis sen ajan kun lapsi suostui vaunuissa kulkemaan. Monen tunnin vaunuttelu ja myöhemmin kantoreppuilu oli vähän pakkokin, sillä päivisin vauva ei muuten suostunut nukahtamaan edes toviksi. Ne lenkit ja kaupunkiluuhailut olivat hyvää arkiliikuntaa, mutta eivät korvanneet sitä, että ennen kävelyiden lisäksi hikoilin myös salilla 3–4 kertaa viikossa. Raskausaikana moni lempijumppa jäi vatsan takia ohjelmasta, mutta kuvittelin palaavani niihin viimeistään kuukauden kuluttua synnytyksestä. Todellisuudessa paluu tapahtui vasta kesäkuussa, lähes puolivuotta synnytyksen jälkeen. 
Kesällä tapahtui myös parannus ruokavaliossa, kun Minimekin alkoi pikkuhiljaa siirtyä imetyksestä kiinteisiin. Kun päivästä oli pakko raivata tilaa rauhallisille ruokailuhetkille, alkoi omakin ruokalautanen pääsääntöisesti näyttää siltä miltä ennen. Terveellistä ja hyvää. Jälkiruuat sen sijaan olivat jumiutuneet osaksi ateriointia, mutta mietin silti, että tästä se lähtee. 
Kesällä nimittäin huomasin ensimmäisen kerran vaatekerrosten vähentyessä, miten peilikuvani oli muuttunut. En tuntenut oloani hyväksi. Leuan alle oli ilmestynyt toinen leuka, reisiläskit hinkkasivat toisiinsa ja imetysrintsikat painoivat selkämakkarat esiin. Tajusin ekan kerran, että jos tahtoisin taas itseni näköisen kropan takaisin, mun pitäisi laihduttaa. Ei mitään kaalikeittidieettiä, vaan tehokas ja terveellinen laihisspurtti, jonka tuloksia olisi sitten hyvä ylläpitää elintavoilla. 
Mulla oli kuitenkin (teko)syy, miksi en voinut tehdä ruholleni jotain jo kesäkuussa. Imetys. Minime eli vielä lähes pääsääntöisesti mun maidolla, joten ajattelin, että en voisi riskeerata maidontuotantoa ruokavaliotani tarkkailemalla. Mutta nyt kun lapsi on kaksi kuukautta päälle vuoden, en voi enää käyttää imetyskorttia syynä kropparemontin viivästymiseen. Imetän kyllä edelleen pari kertaa päivässä, mutta maidontuotannon tyrehtyminen ei enää olisi kenellekään katastrofi. 
Mä painan nykyään saman verran kuin viimeisilläni raskaana. Painoindeksi on 24,6. Se on ihan normaalipainon ylärajoilla. Jos kerryttäisin vielä pari kiloa lisää, siirtyisin asteikolla lievän lihavuuden puolelle. Vaikka mulle nuo asteikot ovat diipadaapaa, on silti sanottava, että hyi helvetti. Ei vauvaa, ei istukkaa, ei lapsivettä. Pelkkää läskiä. Vatsani on saman näköinen kuin kuvissa, joissa pömpistelen raskausviikolla 28. Siltä se myös ulkopuolisille näyttää. Ollessamme Thaimassa, mulle pedikyyrin tehnyt nainen koski ihaillen vatsaani ja kysyi, kumpi on tulossa. En tiedä, kumpi oli nolompana asian todellisen laidan selvittyä. Lähiömutsin anonyymi kommentoija on myös varma, että perheenlisäystä odotetaan ja arveli mun olevan raskausviikoilla 17–22. 
Kymmenen kiloa on saatava pois. Ainakin viisi. Tahdon nyt kuitenkin huomauttaa, että moni painoindeksikäyrillä mua ylempänä huiteleva nainen näyttää hyvältä. Tyrmäävän hyvältä. Mutta se johtuu siitä, että he ovat sinut kehojensa kanssa. Mä en ole, ja se heijastuu myös ulospäin. Mä en kuulu tähän kroppaan. Mun kroppa on hyvinvoivan naisen keho, jossa on pyöreyttä siellä täällä, mutta se on silti timmi. Siitä näkee, että nainen pitää itsestään huolta, nauttii liikkumisesta ja hyvästä sekä ravitsevasta ruuasta. 
Liikkumisesta ja ruuasta homma lähteekin. Jos vain en olisi joka toinen viikko kipeänä, liikuntamäärät ovat nykyään ihan kohtalaiset tähän elämäntilanteeseen. Ruuan annoskoot taas ovat edelleen turhan isot. Mun pitäisi opetella taas himmaamaan siinä vaiheessa, kun kroppa antaa ensimmäiset signaalit siitä, että kiitos. Ei siinä vaiheessa, kun se huutaa, että ruokapöydästä ei voi poistua kuin pyörimällä.
Jaa