Olin asunut reilut kuusitoista vuotta elämästäni maalla, kun pakkasin ensimmäistä muuttokuormaani tehdäkseni pesän lähikaupunkiin. Ajattelin, että en ikinä enää muuta paikkaan, jossa tarvitaan autoa elääkseen, jossa keväisin ulkona kuivuvat pyykit ottavat itseensä aromin pelloille levitettävästä paskasta ja jossa illallinen lähiravintolassa tarkoittaa einesmuusia ja raastesalaattia huoltoasemalla.

Reilun kymmenen vuoden ja viiden kaupungin jälkeen olen kuitenkin ylpeästi maalainen, ehta alkuperäinen juntti Pohjanmaalta, ei siinä. Kun on odottanut muutaman kerran päivässä kulkevaa rämisevää linjuria lumisella pellonpientareella hytisten, ymmärtää miten naurettavaa on kirota seuraavan sporan tulevan vasta kuuden minuutin kuluttua. Tai miten hölmöä on ärsyyntyä siitä, että 24 h Alepa ei olekaan auki itsenäisyyspäivänä, kun tahtoisi tehdä vietnamilaisia rullia. Tai siitä että ravintolan brunssilta on tuorepuristettu appelsiinimehu loppu ja kuohuviinikin on asteen liian lämmintä.
Maalle on ihana tulla käymään, mutta sitä ihanammalta tuntuu palata takaisin kotiin kaupunkiin. Mutta nyt mutsiuduttuani olen saanut itseni välillä kiinni ajattelemasta, että onhan siinä maalla asumisessa puolensa. Maalla on varaa antaa kodin neliöitä kuraeteiselle, eikä levittää rapaisia ja märkiä ulkovaatteita kuivumaan muutaman neliön vessa-kylpyhuoneeseen ja jaloissa kulkeutuvaa mutaa ja hiekkaa olohuoneenkin puolelle. Maalla beben voi pakata rattaisiin jo sisätiloissa, eikä ensin rahdata tavaroita ja vauvaa hissittömän talon ylimmästä kerroksesta monen oven taakse pyöräkellarissa säilytettävien rattaiden luo. Maalla vauva nukkuu sikeät unet pihalla sillä aikaa kun mutsi saa touhuta omiaan sisällä. Kaupungissa unet pihalla ovat monesti yhtä pitkät kuin jaksamiseni kiertää lähimetsiä.
Olemme kuitenkin liian kaupunkilaistuneita maalla asumiseen. Sen huomaa aina muutamassa päivässä, kun tulemme käymään Minimen mummilassa ja mummulassa, kuten nyt. Ihan hävettää, kun puhisen harmituksesta lähikaupan ruokavalikoiman edessä. Ei avokadoja, ei tuoretta korianteria, ei edes lempibrietä! En kehtaa kertoa käyneeni kiireessä syömässä lähikaupungin Amarillossa, tai ainakaan myöntää, että heidän valmispaholaisenhillonsa oli oikeastaan aika hyvää. Mikä hemmetin kaupunkijuppi musta on tullutkaan. Sekä lapsi että minä alamme kitistä muutaman päivän jälkeen tylsyyttä. Pihasta ja laajasta markista ei vielä vauvan kanssa tekemistä irtoa. Tahdomme äksöniä! Tahdomme, että nähtävää ja koettavaa löytyy nurkan takaa, kävely- tai korkeintaan ratikkamatkan päästä.
Olen myös aidosti sitä mieltä, että se pieni selväjärkisyyden puolella pitänyt nipstaakeli päässäni olisi napsahtanut, jos olisin joutunut viettämään vauvavuoteni maalla. Mulle oli pelastus, että pääsin ahdistavina hetkinä vauvoineni hetkessä lounaalle ihmisten kanssa, joilla oli musta poiketen päällään silkkipusero ja silmissään maskaraa. Että sain tilattua ylihintaisen kaakaon kahvilassa, jossa musiikkia soittaa DJ hipsterilasit nenällä keikkuen. Ja silti pystyin reippailla myös takapihalta alkavalle luonnonsuojelualueelle tai pällistelemään laiduntavia lehmiä.
Vaikka itse olen iloinen ja onnellinen, että olen saanut viettää lapsuuteni maalla, en ajattele sen olevan parempi. Erilainen varmasti. Kerrostaloasukki ei voi yöpyä vanhan ja käppyräisen omenapuun alle pystytetyssä teltassa tuosta noin vain. Kaupunkilaislapsen ei onnistu helposti (kielloista huolimatta) mennä pomppimaan (vaaralliseen) heinälatoon. Mutta heille leikit (ja kielletyt leikit) ovat sellaisia, joista minä en vielä tiedäkään. Jotain sellaista, joita maalaislapset eivät pääse kokemaan. Mutta yhtä lailla sekä maaseudun että kaupungin kasvatti voi polkea pyörällä kalastamaan, rakentaa lumilinnan, laskettaa mäkeä ja sotkea vaatteensa möyriessään pihaleikeissä.
Lapseni on stadilainen, jolle tulee olemaan normaalia se, että harrastusmahdollisuuksia on paljon, eikä tarvitse tyytyä siihen, mitä on. Hänelle on normaalia, että lastentapahtumatarjonta on laajaa ja että niihin pääsee metrolla. Hänellä on ihan arkipäivää, että ikäistään seuraa on paljon ja että kavereille mennäkseen voi kiertää kellaritilojen kautta lähirappuun. Kasvaessaan hän ei ole riippuvainen vanhempiensa autosta kulkeakseen kauempana oleviin menoihin. Jos tahtoa ja kykyä riittää, kouluissa ja työpaikoissa on mistä valita. Ehkä siksi hänen ei tarvitsekaan muuttaa yli satojen kilometrien päähän meistä.
Olen kuitenkin onnellinen, että hikisen metromatkan, neljän tunnin junamatkan ja ahtaan automatkan päässä ovat Minimen mummila ja mummula, jonne mennä pysähtymään. Vaikka menoa ja meininkiä himoitsevina meistä ei olekaan kävyillä leikkijöiksi, on ihanaa pystyä antamaan perspektiiviä paljasjalkaiselle kaupunkilaislapselleni. Näyttää ne molemmat puolet elämästä, jotka ovat hänen vanhemmistaan tehneet sen, mitä he ovat.
Ja kun pian työt jouluksi seisahtuvat ja lentokoneet sekä junat tuovat loput perheenjäsenet perille tänne maalle, ei enää tarvitakaan kaupungin sykettä. Silloin äksöniksi riittää takkatuli, vuosien saatossa haalistunut Monopoly-peli, lakeuksille laskeutuva sininen hämärä ja tunne siitä, että tässä on kaikki ja jokainen, joita tarvitsemme.
Koska stadilainen ei vielä osaa kävellä ja täten arvostaa pihaleikkejä, kuvat ovat alkuperäisjuntin lapsuudesta. 

Jaa