Helsingissä sataa lunta. Pienet hiutaleet kieppuvat tuulen mukana tarrautuen talojen suojaisiin räystäisiin ja katukivetyksen reunoihin. Osa hiutaleista löytää paikkansa myös kotitalomme edessä olevien mäntyjen oksilta. Jestas mikä flashback.
Mä olen tuijottanut noita lumisia mäntyjä koko viime talven. Pysyvä lumi saatiin Helsinkiin viime vuonna vasta tammikuussa, sinä yönä kun Minime syntyi. Lunta pyrytti niin, että samalla kun meidän pieni elämämme seisahtui vastasyntyneen ihmeen äärelle, koko pääkaupunkiseutukin jumittui hetkeksi.
Pieni ennenaikaisena syntynyt vauva vietti ensikuukausiensa aikana rinnalla suurimman osan ajasta. Joskus laskin, että imetin vuorokaudessa pätkittäin ja etenkin iltaisin välillä leffan mittaisissakin pätkissä yhteensä yli 10 tuntia. Välillä vauva torkahti rinnalle, mutta oli taas pian hamuamassa önisten maitoa.
Vaikka kuinka yritin välillä käyttää noita tunteja myös jotenkin hyödyksi esimerkiksi lukemalla, oli suorittajaminäni välillä pakko pysähtyä vain olemaan. Katselemaan tunneiksi ihmisenalkua – ja noita lumisia mäntyjä.
Löysinpä blogiisi vasta muutama päivä sitten ja nyt lueskelin teidän ensijuttuja tuolta tammikuulta, meillä kun myös poika syntyi (08/11) kutakuinkin saman verran ennenaikaisena niin mielenkiinto heräsi. Varsinkin pullomaitojälkkäritarinointi kuulosti tosi tutulta 🙂 Hiukkasen pienempi tapaus oli meillä alkujaan vaan, 2,2kg ja 44cm. Nyt jo melkein kymmenen kiloa painavampi toki 😀
Kirjoitat kyllä hyvin. 🙂 Näihin fiiiksiin pystyy niin hyvin samaistumaan!
Oih joo, se kuukauden kestänyt rinta-pullo-lypsy -maraton oli kyllä one in the lifetime -meininkiä – toivottavasti! Kiva kun löysit Lähiöön, tervetuloa poikkeamaan uudelleen!
Kiitos kaunis, moiset sanat lämmittävät mieltä!
<3 Samaistun tilanteeseen niin täysin. Lapseni syntyi myös tammikuun alussa ja olen tuijotellut makuuhuoneen ikkunasta metsäistä maisemaa ja liikennettä tuntikausia kannellen pikkuista tuhisijaa. Sairaalasta kotiin tultuamme muistan ajatelleeni, että kuinka maailma voi jatkaa kulkuaan kun minä olen juuri synnyttänyt!!? Vuosi on mennyt niin vauhdilla, että välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, katsoa uudestaan ulos ikkunasta ja ihmetellä kuinka vuosi on kasvattanut niin pienestä vauvasta oman persoonallisen tyypin, taaperon melkein :)Kaikkea hyvää teille!
Vauvavuoteen mahtuu paljon tuijottelua, kun ei imettämiseltä, kantamiselta ja hyssyttämiseltä muuta voi. Vaikka aika tuntui silloin alussa välillä jopa pysähtyvän, nykyään se juoksee niin nopeaa, että en ehdi mukaan. Yhtäkkiä mäntyä peittää taas lumi, vaikka juurihan entiset lumet vasta alkoivat sulaa.
Meiän poika syntyi tammikuun lopussa, liki 30 asteen pakkasen paukkuessa nurkissa. Lumisia ja kylmiä maisemia on siis täälläkin tullut tuijoteltua 🙂 Helmikuun lopussa päästin pojan kanssa ekaa kertaa ulos, kun pakkaset hellitti viimein.
Haha, ai kaameeta! Onneksi mä en muista enää ekasta keikasta mitään ja tokalla kerralla katselin lähinnä pikkukakkosta. 😀
Joo-o, sitä maisemaa tuli tosiaan tuijoteltua, vuorokaudenajasta riippumatta. Mutta nyt se sama maisema on kaunis, toisin kuin vuosi sitten. Vaikka se varmaankin ulkopuolisen silmin näytti aika samalta silloinkin, niin jotain on muuttunut…
Ne pakkaset joo! Me saatiin onneksi viralliselta taholta eli neuvolan terkkarilta lupa ulkoilla jo aikaisemmin. Pikapyrähdykset metron uumeniin ja sieltä lämpimään kauppakeskukseen suvaittiin jo heti alkuun. Onneksi, muuten olisi neljän seinän sisällä kupoli räjähtänyt.
Joo, ei sitä voi tajuta ilman kokemista, miten raskasta ja voimia kuluttavaa tommonen vuorokaudet ympäri jatkuva imetysmaraton on. Kun vois kuvitella, että letkeetähän se siinä on istua ja seinätapettia tuijotella. Ehkä se, että joku syö suoraan susta antaa vähän osviittaa syötävänä olevan tuntemuksista.
Tuon vuoden takaa tutun maiseman aiheuttamat fiilikset mussa ovat surumielisiä, mutta jotenkin hyvällä tavalla. Eli taisivat lumiset männyt olla jo vuosi sitten mielestäni kauniita, tosin jollain alavireisellä tavalla sävyttyneitä.