Kun oli aika alkaa tarjota Minimelle äidinmaidon ohella myös kiinteää sapuskaa, mä olin ulalla. Mitä tommoiset minityypit oikein syövät?

Kävin tutkimassa hyvissä ajoin kaupan vauvanruokahyllyjä, joita perusmarketissakin on monen metrin verran. Hyllymetreistä huolimatta moni purnukka sisältää samat yhdistelmät, joissa pääraaka-aineina on monesti peruna, porkkana tai pasta. Proteiini on pääsääntösesti lisätty lihana. Ei kovin monipuolista tai maittavaa, etenkään lakto-ovo-vegetaariselle perheelle. Luomuvaihtoehdotkin ovat suppeita.

Olen opiskeluaikoina kiskonut vauvojen hedelmäsoseita purkin poikineen välipalaksi, mutta vasta nyt syynäsin purkin tuoteselosteita tarkemmin. Moneen soseeseen on lisätty suuria määriä vettä, mille en näe muuta syitä kuin tuotannon halpuuden. Mutta halpaa ostoskoria vauvanruokapurkeista ei silti saisi kasattua. Edullisemmin korin saa kukkuroilleen tuoreista raaka-aineista.

Siksi mä ihmettelenkin, miten luonnosta tunnettu Suomi on johtavia lastenruokamaita niin purkkiruokien kehityksessä, tuotannossa kuin käytössäkin. Valmiita lastenruokia syödään Suomessa keskimäärin 45 miljoonaa purkkia vuodessa (Pohjalainen 5.7.2012). Siitä riittää päivittäin parit ruokapurkit per napero.

Nyt kaikki mielensäpahoittajat tarkkoina: mä en voi ymmärtää, mikseivät perheet tee vauvojensa ruokia itse. Jos mulla on aikaa tehdä itselleni kunnon ruokaa, niin hitto vie, todellakin mulla on aikaa tehdä sitä myös lapselleni. En mä mikään kotiruokajeesus toki ole. Nytkin flunssan pyrkiessä päälle, olen ollut niin väsynyt, että olen kiitollinen pinaattilättyjen ja Euroshopperin Mozzarella-pizzan tekijöille. Jos ei silloin tällöin joutuisi turvautumaan eineksiin, olisi se jo kummallisuudessaan pelottavaa. Mutta jos me hoidettaisiin perheen sapuskat Saarioisten äitien voimin joka päivä, ajankäytössä ja asioiden priorisoinnissa olisi jotain pahasti pielessä.

Pohdinnat markettihyllyjen välissä eivät kuitenkaan aukaisseet itselleni sitä ensimmäistä kysymystä: mitä vauvat oikein syövät? Uusavuttomuusmutsiutta tai ei, mä en tiennyt, voiko vauvalle antaa valkosipulista ja inkivääristä potkua saavaa chilipapusoppaa soseutettuna vai pelkkää kauravelliä. Olin myös ulalla siitä, miten se chilipapusoppa olisi kätevintä soseuttaa sekä säilöä ja miten edes tehdään sopivan litkuista kauravelliä.

Kävin keräämässä rohkeutta vauvanruokakurssilla, joka ei tarjonnut innovaatioita, mutta antoi itseluottamusta siihen, että näin helppo kokkaus onnistuu keneltä tahansa. Eniten apua on kuitenkin ollut Tammelta saamastani Vauvan ja taaperon keittokirjasta. Siinä esitellään kattavasti mutta tiiviisti ravintotietoutta sekä niksejä kiinteiden ruokien aloitukseen ja valmistukseen sekä säilömiseen. Omat lyhyet kappaleensa löytyvät myös muun muassa sormiruokailulle ja kikoille, joilla nirsoa vauvaa voi auttaa rakastamaan ruokaa ja perheen yhteisiä aterioita. Mä olen selaillut tämän hiirenkorville tarkistaessani, mikä määrä proteiinipitoista ruokaa päivässä on tarpeeksi vauvalle tai millä mausteilla ja yrteillä vauvan ruuan voi maustaa.

Pääosassa kirjassa ovat reseptit, jotka on jaettu ikäkausiin. Ne alkavat yksinkertaisista soseista, joita voi tarjoilla 6-kuukautiselle vauvalle. Nyt tuntuu jo hölmöltä, että oikeasti tarvitsin neuvoja siihen, miten omena- tai kesäkurpitsasose valmistetaan. Ilman kirjaa olisin luultavasti keittänyt kuoritut hedelmät ja vihannekset, mutta kirja muistutti kuorineen höyryttämisestä, joka säilyttää raaka-aineiden vitamiinit ja maut paremmin, eikä vetistä ruokaa turhaan. Lisäksi tarvitsin myös suuntaa antavat ohjeet siitä, mikä on sopiva kypsennysaika kullekin ruoka-aineelle, etten varmuudeksi höyryttäisi vihanneksia ihan muusiksi ja vitamiinittomiksi.

Ilman kirjaa mä olisin myös saattanut sortua kaupan valmiisiin puurovelleihin, joiden käyttäminen kotioloissa on ehkä hölmöintä ikinä, ihan rahallisestikin. Kirjan vinkkaamana mä jauhoin blenderissä täysjyväriisit, ohrasuurimot ja kaurahiutaleet jauhoksi, josta keitimme Minimen vellit. Nykyään tyypin ollessa kahdeksankuinen, voimme jo keittää koko perheen puurot samassa kattilassa ilman hienonnusta. Kirja muistutti myös itsestäänselvyyksistä, jotka yksinkertaisuudessaan eivät ehkä olisi tulleet edes mieleen. Kuten se, että avokado ja banaani ovat vauvansapuskaa ja täydellistä välipalaevästä sellaisenaan.

Kirjan ruokaohjeet jatkuvat kausittain aina 3-vuotiaan sapuskoihin asti. Silloin kirja toimii parhaiten niin kuin reseptikirjat yleensä – inspiraationa niinä päivinä, kun aivojen sisäinen reseptikirjasto ei toimi. Kirjat kuvat ovat kauniita ja innostavia, mikä on ehdoton juttu ruokaopuksissa. Vaikka kirjan ruokaohjeet ovat sekaruokailijalle suunniteltu, suosittelen kirjan hankkimista tai kirjastosta lainaamista myös kaikille vegeperheille. Ohjeissa ei pysytellä porkkana-peruna -soselinjalla, vaan muistetaan mainita myös kasvisperäisten proteiinien tärkeys, rikotaan ruokarajoja ja käytetään raaka-aineita mielikuvituksellisesti. Mustapapu-kvinoamuhennosta banaanin kera on ainakin vielä kokeiltava.

Nyt kun Minime on pistellyt menemään kiinteitä sapuskoja melkein kolmen kuukauden ajan, huomaan, että ilman kotiruokapingottamistakin ollaan jouduttu turvautumaan purkkiruokiin vain kaksi kertaa. Yhdellä pitkällä lomamatkalla ja kerran kaupungilla, kun eväitä ei ollut mukana ja olikin niin kivaa, ettei maltettu palata ruoka-ajaksi kotiin. Jääpalamuoteissa ja silikonisissa muffinssivuoissa pakastetuista soseista ja pieniin minigrip-pusseihin pakastetuista marjoista sekä lisäkkeistä, kuten hirssistä, tofusta ja riisistä, on helppo miksata ruuat kotiolojen lisäksi myös evääksi. Kun eväsrasiaan paiskoo jäisten sosepalasten lisäksi mausteet, sapuska säilyy hyvänä ruoka-aikaan asti, jolloin sitä ei tarvitse kuin sulattaa ja lämmittää mikrossa.

Jos oltaisiin alusta asti käytetty purkkiruokia, kotitekoiseen siirtyminen olisi voinut tuntua työläältä. Nyt purkkiruokamahdollisuutta ei edes ajattele, vaikka tokihan tässä hommaa on, niin kuin nyt ruuanlaitossa yleensäkin. Alussa ruokavaraston kartuttaminen vei monet illat ja välillä mysteeri-itkujaan itkevän unisen lapsen kanssa hermot ja porkkanat paloivat pohjaan. Nykyään kun pakkanen on pullollaan Minimen ruokia, varastojen täydentäminen vie noin yhden illan viikossa, jolloin teen muutamat ruoka-aineet soseeksi.

Hyvä blenderi tai monitoimikone on ehdoton vauvanruokia valmistettaessa, sillä paskalla vehkeellä ei tule kuin paskaa jälkeä, vitutus ja retki kaupan purkkiruokahyllylle. Meillä Kitchen Aidin blenderi on toiminut moitteettomasti. Kadehdin silti vähän vanhempieni Kenwoodin monitoimikonetta, jonka lisäosiin kuuluu ison blenderiastian lisäksi muun muassa parin desin blenderikippoja. Niiden ansiosta pientenkin annosten sekoittaminen ja hienontaminen onnistuu tuosta noin vain. Mummilassa ollessamme sillä tehtiin esimerkiksi vauvan oma mansikkasmoohtie ja soijarouhekesäkeitosta oma kerta-annoksensa ruokapöydän pienimmälle.

Blenderin lisäksi me ei olla tarvittu kuin kattila, höyrytysritilä, jääpalamuotteja, silikonisia muffinssivuokia ja riittävästi pakastintilaa. Toisin sanoen meillä on nyt pieni arkkupakastin tyylikkäästi keskellä olohuonetta.

Piheille ja biojätemääriä kauhisteleville kotitekoisen vauvanruuan etuna on se, että hukkaan menevä ruoka on vähäistä. Jäisiä ruuanpalasia voi ottaa sulamaan juuri sen verran kuin oma vauva yleensä syö. Kun aluksi alas menee vain muutamia lusikallisia, olisi kokonaisen vauvanruokapurkin avaaminen vääntänyt mun laihialaisen luonteeni kireälle.

Toki on vauvasta kiinni, mutta uskaltaisin myös väittää, että kotitekoisen ruuan ansiosta Minimen sapuskojen karkeutta on voitu lisätä nopeaan ja kotitekoisuuden ansiosta juuri Minimen omaan tahtiin. Nykyään voidaankin aterioida usein samaa tai osittain samaa ruokaa ihan koko perhe. Jos kaikki muut vauva-asiat ja -vaiheet ovat tuntuneet äärikuluttavilta, onneksemme Minime syö mitä vain hyvällä ruokahalulla. Ja kappas, eihän tätä sosesirkusta enää kestäkään kuin saman verran kuin savottaa on takana. Sitten toivomme istuvamme ruokapöytään yhteisen kattilan ääreen joka päivä.

Jaa