Ja jumantsuikka, reissu oli oikeasti loma! Minä savusaunoin, sienestin, nukuin, istuuduin valmiiksi katettuihin ruokapöytiin, lilluin paljussa, kudoin, ompelin ja nautin viiniä. Ja tätä kaikkea ilman, että olin koko ajan jännittyneessä valmiustilassa syöksymässä suorittamaan vauvan parkaisemia vaatimuksia.
Mä olen hemmetin kateellinen lapsiperheille, joilla isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa. Haaveilen huokaillen anopin laittamista sunnuntailounaista, joiden jälkeen voisi palata metrolla kotiin. Tai marjamehun keittämisestä äidin kanssa sillä aikaa, kun siskoni ja veljeni pitäisivät seuraa Minimelle. Lyhyen välimatkan takia mehut saisi kätevästi kannettua omaan pakkaseen. Suuremman tason unelmissa pääsisimme Lähiöjepen kanssa kahdestaan illalliselle, jolla söisimme rauhassa kolme ruokalajia, saisimme nauttia viiniä kuplivaan hiprakkaan asti ja pyrkisimme puhumaan kaikesta muusta paitsi vauvoista.
Onneksi yksi siskoistani asuu Helsingissä. Vain sisko osaa tuoda pyytämättä lähiön jääkaappiin valmistamansa lounaan juuri silloin, kun oma jaksaminen ei meinaa riittää. Siskon ansiosta ollaan käyty pari kertaa Lähiöjepen kanssa päiväleffassa. Sisko poikkeaa opiskelu- ja työkiireidensä keskellä vaikka vain tunniksi leikkimään Minimen kanssa, jotta me saisimme täydellä teholla siivottua kotimme, johon muuten vauvan kanssa menisi koko päivä. Siskon luo voi mennä vauvoineen yöksi ja syödä siskonpedillä röhnöttäen siskon tekemiä iltapalatacoja.
Se antaakin osviittaa siitä, miten helppoa ja ihanaa elämä olisikaan, jos siskon lisäksi kaikki lähisukulaiset asuisivat lähellä. Se ei kuitenkaan elämäntilanteiden takia ole mahdollista, ainakaan juuri nyt. Minä pystyin lapsena pinkomaan talvipakkasillakin ilman takkia pihan poikki mummini luo. Jos tahdon Minimen näkevän isovanhempiaan, meidän on ostettava 130 euroa aikuishenkilöltä maksava menopaluu-lippu ja istuttava junassa yli kolme tuntia suuntaansa.
Ystäväni, äiti hänkin, kertoikin lähisukulaisten kaukana asumisen takia haaveilevansa perheellisten ystävien yhteisestä perhepiiristä. Muutamaksi pikkuasunnoksi remontoidusta kyläkoulusta, jossa ovet olisivat aina avoinna ja perheet söisivät vuorotellen toistensa luona. Lapset kasvaisivat siinä sivussa, eikä niitä tarvitsisi kasvattamalla kasvattaa.
Onkin outoa, että täällä kerroksittain muiden ihmisten kanssa asuessani olen alkanut kaivata yhteisöllisyyttä. En välttämättä todellisuudessa tahtoisi asua samassa pihapiirissä omien vanhempieni ja appivanhempieni kanssa. Mutta jo tieto siitä, että apu olisi vaikka keskellä yötä lähempänä kuin yli 400 kilometrin päässä, rauhoittaisi ja helpottaisi.
Meidän bestisnaapurit muutti kohta 1,5 vuotta sitten, heillä nyt kaksi pientä lasta. Oli välillä tosi näppärää, kun pystyivät hakemaan meidät hetkeksi katsomaan vauvan perään ennen kuin hoitaja saapui paikalle ja heidän oli jo pakko rientää. Tai saatettiin lämmittää vain toisen asunnon sauna. Uudet naapurit ei ole niin kivat, katsoivat mua kuin hullua kun kerroin että me jaettiin imuri, moppi, silityslauta ym. edellisten kanssa, että jos jotain tarvii tervetuloa koputtamaan oveen. Eivät ole käyneet 😉 Mutta kokonaisuudessaan meidän pihassa ja muutamassa naapuripihassa on hyvä henki ja ihanaa yhteisöllisyyttä, fb-ryhmä helpottaa äkillisten hoitotarpeiden organisoimista, kun voi heittää ilmoille tarpeensa eikä tarvitse soittaa kaikille ennen kuin se 8. pystyy auttamaan.
Kateellisena seuraan vanhan partiokaverin projektia, rakentavat muutaman kaveriperheen voimin taloyhtiötä. No, oikeesti siinä tekemisessä ei varmaan ole kadehdittavaa mutta lopputuloksess kylläkin sitten 😉 Se olisi tosi ihanteellinen asumismuoto! Olen vieraillut perhekommuuneissakin, mutta luulen etten itse kykenisi siihen, tai en todellakaan ihan kenen tahansa kanssa. Yksin solussa asuminen oli ihan ok ja ei ollut valinnanvaraa, mutta nyt perheellisenä tai edes pariskuntana homma tuntuisi heti jo astetta haasteellisemmalta.
Saa olla niin onnellinen jos on sukua lähellä auttamassa. Yksi isoimmista varjopuolista ulkomailla (ja kuten minun tapauksessa, toisella puolella palloa) asumisessa on ehdottomasti sukulaisten muodostaman tukiverkon puuttuminen. Vaikka itselläni ei vielä ole lapsia on tämä asia ollut mielessä usein. Mieheni vanhemmat asuvat kyllä lähellä (ovat tosin jo aika iäkkäitä), mutta muuta sukua meillä ei kummallakaan ole täällä Australiassa. No, itsehän sitä on kuitenkin asunpaikkansa valinnut 😉
Kasvoin itse 500 kilometrin päässä isovanhemmistani enkä tuntenut heitä juuri olleenkaan. Nyt kun omaa jälkikasvua on siunaantunut, liittyy pääkaupunkiseutua kohtaan tuntemaani kotiseuturakkauteen vahvasti se, että isovanhemmat, tädit ja sedät ovat lähellä. En tietenkään tajunnut sen merkitystä ennen kuin lapsi syntyi. Ei omia ja tai miehen vanhempia tullut aikaisemmin nähtyä, kun oltiin niin hemmetin ”kiireisiä”. Haluan, jos vaan mahdollista, että lapsi saa vahvat suhteet isovanhempiinsa eikä heitä tarvitse kätellä kuin vieraita, kun kerran vuodessa näkee.
En tajua, miten oma äitini on selvinnyt ilman turvaverkkoja. Kyllä taas tuntuu, että mä pääsen aivan liian helpolla… ja silti valitan, kaikesta!
Odotan nyt ensimmäistä lastani ja aika pian ilouutisen (&järkytyksestä selviämisen;) jälkeen, päätin, että muutan Helsingistä takaisin noin tunnin matkan päässä sijaitsevaan kotikaupunkiini. Ainakin näin aluksi…Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siellä lapsella on lähellä isovanhemmat, enoja, serkku ja muita sukulaisia, ainoastaan täti asuu Helsingissä, mutta pitäähän jokaisella lapsella olla ainakin yksi Helsingin-täti (tai Ameriikan-täti, mutta sitä ei vielä ole). 🙂 Päätökseen vaikutti paljon myös se, että lapsen isä on mallia ”jokatoinenviikonloppuisä” töidensä takia…ja hänen sukulaisensa asuvat Euroopan toisella laidalla.
Hieman kyllä ahdistava ajatus palata takaisin kotikonnuille, tuohon tuppukylään, jonka aikoinani hylkäsin ajatuksella, että ei enää koskaan kiitos. Rakastan Helsinkiä yli kaiken, mutta jostain on luovuttava, ja mistäs sitä tietää, ehkä viihdyn lapsellisena paremmin vähän pienemmissä piireissä.
Oi kun ihanaa, nyt näkyy taas kaikki tekstit ja kuvat! Kyllä yhteisöllisyys olisi ollut ihanaa silloinkin kun omat lapset oli pieniä. Esikoinen 3 v ja kaksoset. Oma äiti täysillä työelämässä ja isä sairaseläkkeellä. Pahimpana aikana silloin kasikymppinen mammani kävi muutaman päivän auttamassa, kun omat meinasivat kerta kaikkiaan loppua! Mutta olemme sentään selvinneet….
Oi, mäkin niin toivoisin yhteisöllisyyttä meidän taloyhtiöön. Ehdotin taloyhtiön Facebook-ryhmän perustamista hallituksen jäsenille viime keväänä kokouksien ulkopuolella. Että voisi kysellä vaikka apua kukkien kasteluun loman ajaksi. Tai että joku voisi halutessaan sitä kautta kysellä lainaan meidän porakonetta tai vaikka ompelukonetta. Etenkin olisin toivoinut, että voisin ilmoittaa, jos emme pääse saunavuoroon, jotta joku muu voisi mennä lauteille meidän vuorollamme, kun sauna kuitenkin lämpiää. Ja ylipäätään kaikkea tällaista pientä ja arkista ilmoitusasiaa. No, tämä asia käsitellään seuraavassa taloyhtiön hallituksen kokouksessa, joka on nyt joskus syksyllä. Huhuh, mitä byrokratiaa. Ois vaan pitänyt tempaista ryhmä pystyyn ilman kyselemistä.
Mä luulen, että tähän vaikuttaa myös se, että taloyhtiössämme on melko iäkästä porukkaa. Teillä siellä on vähän nuorempi sukupolvi edustettuna, joten esimerkiksi lapsiperheiden välille yhteisöllisyyttä syntyy helpommin.
Mäkään en taitaisi kyetä kommuuniasumiseen, vaikka aina välillä siitä haaveilenkin. Mutta tuo partiakaverisi projekti kuullostaa huipulta!
Saa todellakin! Mä välillä myös haaveilen ulkomaille muutosta, mutta silloin sen tukiverkoston joutuisi rakentamaan tyhjästä. Ja lähisuku puuttuisi kokonaan, nyt sentään välissä on vain se 140 euroa ja kolme tuntia. Saattaisi siinä muutamat extraepätoivonhetket tulla. Ehkä haaveilemani vuoden tai kahden irtiotto vielä menisi, mutta pysyvämpää muuttoa miettisin nyt lapsiperheellisenä useampaan otteeseen.
Sä olet onneksi ehtinyt jo juurtua sinne toiselle puolelle maailmaa, joten ihan tyhjästä ei tarvitsisi tukiverkkoa nyhjäistä. Tekisi myös mieli sanoa, että onneksi on Skype, mutta se olisi kyllä ihan paska puhetta. Ei se korvaa nassutusten keskustelua, haleja ja kosketusta.
Mä niin pelkään, että välimatka etäännyttää, just niinkuin sulla on päässyt omien isovanhempien kanssa käymään. Siksi pyrin ravaamaan ainakin parin kuukauden välein vauva kainalossa Minimen isovanhempien luona. Mutta eihän se riitä, vauvan ja lapsen silmissä se on ikuisuus. Lisäksi reissut tulevat harvenemaan ja lyhentymään radikaalisti, kun kaivan taas duunipaperit esiin. Huoh.
Välillä epätoivon hetkillä on käynyt sama mielessä. Tai oikeammin minä olen haaveillut muutosta hetkeksi vanhempieni nurkkiin, että sitten tarvittaessa pääsisi äkkiä takaisin kotiin Helsinkiin haha! Me ei duunien takia voitaisi tai muutenkaan edes haluttaisi palata Pohjanmaalle, mutta jos vanhemmat asuisivat tunnin matkan päässä Helsingistä, sitä voisi jo harkita. Tai ainakin muuttoa siihen johonkin välimaastoon.
Tsemppiä odotukseen!
No hyvä, että näkyy. Olen repinyt täällä hiuksia päästäni ja käyttänyt kaikki tee ja mokaa -tyylillä opitut koodaustaitoni (ja unituntini) saadakseni blogin toimimaan kunnolla. Mutta jos joudun samanlaisen html-kooditaistelun käydä jokaisen uuden postauksen kanssa niin huhuh.
Kaksosista ja esikoisesta muodostuvan paketin kanssa mä olisin heti valmis muuttamaan vanhempieni ja appivanhempieni kanssa vaikka pieneen savupirttiin. Ei muuten riittäis voimat enää siinä ei. Että aika mutsi olet, kun moisesta selviät lähes ilman isovanhempien tukiverkkoa.
Opiskeluaikoina kaukana poissa kotoa oli useamman kerran sunnuntaisin ikävä äidin ja mummojen ruokapatoja ja voi sitä kateuden määrää, kun kaverit menivät vanhempiensa luokse syömään. Hyvä etten loukkaantunut, jos he valittivat kuinka taas pitää raahautua porukoille. Mieheni tavattua olin niin ikionnellinen, että hänen vanhempansa asuivat samassa kaupungissa ja joka sunnuntai oli kutsu syömään, anoppi tekee taivaallista ruokaa ja aina on vielä jälkiruokaakin tarjolla. Nyt vauvan ja vielä vaan lisääntyneen välimatkan (Mombasa-Suomi) myötä on äitiä ja anoppia entistä suurempi ikävä, Suomen lomalla oli niin vapauttavaa saada hetkeksi vapaat kädet ja valmis ruokapöytä istua alas. Luksusta. Suomeen paluu ei tunnu enää ahdistavalta, perheen tuki ja olemassaolo on entistäkin tärkeämpää ja arvostus sitä kohtaan on suuri. Tuo mainitsemasi hetki kahden puolison kanssa on utopistinen haave tällä hetkellä, tosin vauvan kanssa on vielä niin intensiivinen hoivavietti päällä että en kai raaskisi pois hänen luotaan ollakaan kuin hetken kerrallaan.
Minä olen kokenut sosiaalisen verkon rakentamiseen alusta asti raskaaksi, mutta myös vapauttavaksi. Kukaan ei odota toiselta mitään, tapaa todella kiinnostavia ihmisiä, kuulee uskomattomia tarinoita, oleminen on mutkattomampaa (vaikea pukea sanoiksi sitä fiilistä, kun menneisyyden ”painolasti” ei ole aina läsnä).
Niin ja kiitokset blogistasi, tämä on jotenkin niin virkistävä tuulahdus sieltä kaukaa!
Oi, pääsen jälleen puhelimitse Lähiöön! Tiijä,mikä muuttunut. Kommentti piti kuitenkin tulla kirjoittamaan koneelle.
Ihania kuvia Minimestä sukulaisten kanssa! Oon niin samaa mieltä tuosta kateudesta! Omat vanhemmat asuu 400kilsan päässä ja miehen äiti iäkäs. Onneksi rivitaloyhteisössä naapuriapua ja äiti/isä-tukea tarjolla, vaihtelevasti tosin. Ihanaa myös, että miehen sisko perheineen muutti lähelle.
Kiitos mahtavasta blogista <3
Voih, niin totta! Mun vanhemmat asuu 4000km:n päässä. Appivanhemmat tosin on lähempänä, mutta niistä ei valitettavasti niin paljon apua ole kuin mitä olisi omista vanhemmista (ja sisaruksista). Ei auta muu kuin aina Suomilomalla ottaa kaikki irti lastenhoitoavusta. Nimim. ”seuraavaan lomaan viikkoja laskeva”
P.s. Pakko vielä kiittää ihanasta virtuaalisesta vertaistuesta! Meillä on 6kk:n ikäinen tyttö, joka myöskin syntyi hieman ennenaikaisena. Moni asia on meillä mennyt melkein samanlailla kuin teillä (vaunupaniikki, jatkuva seuran kaipuu ym). Asia, joka nyt huolestuttaa on huono nukkuminen päiväunilla. Miten iloiseksi tulinkaan kun luin Minimen 8kk-postauksesta, että päikkärit ovat alkaneet sujumaan ja muutenkin elämä helpottunut! Ehkä meilläkin kahden kuukauden kuluttua…!
Hyvää syksyn jatkoa teille 🙂
En muista oonko sanonut, mutta me asutaan saman katon alla meidän perhe (minä, mies ja 3 lasta) ja mun isä joka lähentelee viittäkymppiä.
Ihan oikeasti huippua, ei tarvitse miettiä lääkäriin menoa/kauppaa/suihkua tms, kun aina joku katsoo sen pienen hetken lasten perään.
Ja mahdollistaapa meidän laivareissunkin, eiköhän melkein 2v sitten pärjää pari yötä papan ja sisarustensa kera.
Aamusta kun V herää, nousee seisomaan sängyssään ja huutaa eka äitii ja sitten pappaa <3
Eivät isovanhempien läheisyys mielestäni mikään automaattinen autuus ole, sillä nykyään on niin paljon ”aktiivimummoja”, joilla aika rientää omien menojen parissa, eikä lapsenhoitoaikoja liiemmin riitä vaikka halujakin saattaisi olla.
En tiedä, mutta luulisin siellä pk-seudulla toimivan aktiivisesti lainamummo/pappa-palvelun(?), vaikkakin ne on kaiketi suunnattu hieman isommille lapsille… Enpä tiedä uskaltaisinko silti itse käyttää ko. ”palvelua” melkoisena skeptikko-neurootikkona :p
Älä huoli, teillä on varmaan jo lähtökohtaisesti lämpimät välit, joten tuskin se sillon niin paljon etäännyttää. Meillä oli perusmeininkinä, että jokainen hoitaa omat hommansa ja sukulaisia nähdään about häissä (miksi, jos ei muuten?) ja hautajaisissa. Siihen päälle vielä tavan kateus ja sukulaisten väliset kinastelut, niin lopputulos on, että kukaan ei oikeesti tunne ketään.
Omat vanhemmat luojan kiitos ottivat askeleen syrjäkyliltä sivistyksen pariin, ja vaikkei se mikään lämpöautomaatti olekaan, lisääntyy ainakin ihmisten kohtaamisten ja kanssakäymisen määrä. Näen vanhempiani ja sisariani ilman syytä ja vapaaehtoisesti, joten omena on ehkä päässyt vähän kauemmas puusta..?
Yhdyn edelliseen kommentoijaan. Itselläni asuu sekä omat vanhemmat että miehen vanhemmat pääkaupunkiseudulla, mutta tasan kaksi kertaa on oma äitini ollut auttamassa 4 kk vauvan hoidossa ja anoppi kerran. Ja nyt puhutaan parin tunnin avusta. Taitaa olla niin, että kun olisi mahdollisuus nähdä vaikka koko ajan, ei tulekaan sitten nähtyä ollenkaan kun heillä on aina jotain muuta menoa. Aktiivisia ja/tai työssäkäyviä kun ovat ja kun lapsenlapsiakin on siunaantunut iso liuta, ei aikaa apuun juuri jää. Mutta toki lohduttaa, että he ovat lähellä jos paniikkitilanne tulee.
Tämä teksti olisi voinut olla minun kirjoittama, tosin me asutaan Pohjanmaalla ja mummut etelässä. Mun porukoille on matkaa 4 tuntia ja miehen porukoille 7 tuntia. Ihan hirvittävän usein sinne ei siis voi lähteä, viikonloppu kun ei oikein riitä. Viime viikon olin porukoitten luona pojan kanssa miehen kursseillessa Helsingissä. Ja oli se kyllä kivaa, kun pääsi vessaan, suihkuun tms. yksin ja joku piti seuraa eroahdistuksen keksineelle pojalle. Mä sit vielä sairastuin vuosikymmenen pahimpaan flunssaan ja oli todella helpottavaa, kun mummu hoiti vauvaa ja minä sain maata sängyssä ja vaikertaa. Jos oltais oltu pojan kanssa kaksi täällä Pohjanmaalla, ois kyl tullut itku ja parku moneen kertaan, kun kuumeen takia huippas istuessakin. Mutta eipä meilläkään muutto lähemmäksi pojan isovanhempia ole kovinkaan todennäköistä töitten takia :/
Ihana mieltä avartava kirjoitus! Välillä sitä huomaa että pitää anoppia ym liian itsestään selvinä apukäsinä, ilman niitä en minä ainakaan pärjäisi. Hatunnosto sulle! Terveisiä täältä Pohjanmaalta 🙂 Ihana tsirbula sulla <3
Tämä voisi olla mun kirjoittamani. Paitsi että meillä matkaa mummulaan ja mammalaan on vain 250 km (joskin ovat ihan eri puolilla Suomea molemmat). Mut juu, olis kyllä kiva siivota. Siinäpä lause, jota en ole ennen samalla painolla huokaissut!
Tervetuloa osallistumaan arvontaan: http://dayafterday2012.blogspot.fi/2012/09/ensimmainen-arvontani_22.html
🙂
Oi joo, kyllä olisi kelvannut käydä opiskeluaikoina sunnuntailounailla vanhempien tai anopin pöydän ääressä! Ja jep, nyt se vasta kelpaisikin.
Hyvä, että puhelimenkin kautta selailu taas pelittää. Kirosanoja suoltaen tein juttujen html-koodeihin muutoksia. Säkällä osui oikeaan, ja nyt pitäisi pelittää jälleen kaikin päin lähiössä visiteeraus. Mutta mutta, etkö saanut kirjoitettua kommenttia puhelimella vai muuten vain kommentoit puhelimen sijaan koneella?
Rivitalossa asuessa yhteisöllisyys on varmasti suurempaa, kuin tällä tavalla kerroksittain asuessa. Pitäiskö mun anti-rivitaloasujan nyt olla vähän kateellinen siitäkin 😀
Huh, juu, 4000 kilometriä on pikkasen enemmän kuin mun valittama 400 kilometriä. Molemmissa kuitenkin nollia liikaa perässä.
Kiva, että vertaistuki yltää sinne kauskin asti. Mä olen miettinyt, josko tuo ennenaikaisuus olisi syynä tuohon vauvan jatkuvaan haluun olla liki. Vähän kuin ottaa se kohdussa viettämätön aika takaisin sylissä kiehnaamalla. Sen verran monta samankaltaista tarinaa ennenaikaisesti syntyneiden vauvojen kohdalla olen kuullut.
Hyvää syksyä myös sinne, ja toivottavasti päikkärit alkavat myöskin sujumaan!
Aa, et ole sanonut! Voin kuvitella, miten paljon helpotta arkea. Ja etenkin mahdollistaa lasten ja isovanhemman välisen lämpimän ja mutkattoman suhteen.
Juu, ei tietenkään. Aktiivimummoja ja -pappoja nämä meidänkin, kaikki työelämässä, oma perheeni vielä kiireisiä yrittäjiä, molemmissa mummoloissa myös asuu vielä omia lapsia. Että aika todellakin rientää omien menojen parissa. Niinpä yhteistä aikaa saa välillä vierailujen aikana vain kikkailemalla. Ollaan esimerkiksi autettu Miminen kanssa vanhempiani heidän yrityksissään, siinä samalla sitä muutamat kuulumiset ja halitkin ehtii vaihtaa.
Mutta silti voisin luottaa apuun, jos hätä tulisi keskellä yötä. Jos siis asuisivat 400 kilometriä lähempänä.
Olen muinoin ollut mukana tekemässä minidokkaria varamummo-palvelusta. Se on upea palvelu, mutta tosiaan hieman vanhemmille lapsille ainakin Turussa tarkoitettu. Ja meillä on onneksi ihana ystäväpiiri, jolta hoitoapua kyllä saa, etenkin kun tyyppi vähän kasvaa. Kaipaisinkin enemmän sitä, että Minime saa läheiset välit isovanhempiinsa, eikä vieraskoreita ”nähdään jouluisin ja hautajaisissa” -välejä. No ja että mä pääsen siinä samassa rauhassa saunaan tai sinne sienimetsään.
Surullisen kuuloista. Tokihan meininki on ihmisistä itsestään kiinni, ei välimatkoista.
Onneksi ”säästelit” lenssut mummulaan podettavaksi. Sairastaminen ja vauva on niin kuluttava kokemus ilman apukäsiä, että huh.
Pidä anopin kädestä lujaa kiinni, sen tarjoama apu on kullan arvoista!
Joo, onneksi tuli napattua vanhaan malliin mies naapurikylästä, niin tämä mummulassa ja mummilassa käynti on vähän iisimpää haha! Mut äläpä, kuinka monta kertaa mäkin olen huokaissut, kuinka ihanaa olisikaan saada siivota.
Kiitti kiitti!