Asua nyt anoppinsa, mutsinsa ja miehen siskon perheen kanssa samassa pihapiirissä, huhuh. Näin mä aikaisemmin kelailin, kun mietin menneiden aikojen maaseutuasumista. Pihojen talot muodostivat suljetun neliön, jonka sisässä monta sukupolvea asui yhdessä. Miten ahdistavaa ja tukahduttavaa! Tai sitten ei. Nyt mutsiuden myötä moinen asumistapa on ajatuksena myös turvallinen ja arkea helpottava.

Olimme Minimen kanssa pari viikkoa sitten pitkällä lomalla omien ja Lähiöjepen vanhempien luona Pohjanmaalla. Aikaisemmin reissut ilman Lähiöjeppeä ovat olleet kuluttavia, kun Minime on täysin vastuullani ilman tauon taukoa. Nyt symbioosi minun ja vauvan välillä ei ole enää niin tiivis, joten väliin pääsee myös muita. Mummia, mummua, paappaa, pappaa, tätejä, setää ja enoa.

Ja jumantsuikka, reissu oli oikeasti loma! Minä savusaunoin, sienestin, nukuin, istuuduin valmiiksi katettuihin ruokapöytiin, lilluin paljussa, kudoin, ompelin ja nautin viiniä. Ja tätä kaikkea ilman, että olin koko ajan jännittyneessä valmiustilassa syöksymässä suorittamaan vauvan parkaisemia vaatimuksia.

Miten paljon nautittavampaa arki olisikaan, kun ympärillä olisi se kuuluisa vauvaperheen tukiverkko. Meillä on onneksemme paljon ihania ja äärirakkaita ystäviä, mutta omia äitejä ja isiä on helpompi nakittaa vauva-asioissa. Toisin kuin suuri osa ystävistämme, he eivät ole noviiseja lapsimeiningissä ja he olisivat mielellään vauvavahteina silloin tällöin myös lauantai-iltaisin.

Mä olen hemmetin kateellinen lapsiperheille, joilla isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa. Haaveilen huokaillen anopin laittamista sunnuntailounaista, joiden jälkeen voisi palata metrolla kotiin. Tai marjamehun keittämisestä äidin kanssa sillä aikaa, kun siskoni ja veljeni pitäisivät seuraa Minimelle. Lyhyen välimatkan takia mehut saisi kätevästi kannettua omaan pakkaseen. Suuremman tason unelmissa pääsisimme Lähiöjepen kanssa kahdestaan illalliselle, jolla söisimme rauhassa kolme ruokalajia, saisimme nauttia viiniä kuplivaan hiprakkaan asti ja pyrkisimme puhumaan kaikesta muusta paitsi vauvoista.

Onneksi yksi siskoistani asuu Helsingissä. Vain sisko osaa tuoda pyytämättä lähiön jääkaappiin valmistamansa lounaan juuri silloin, kun oma jaksaminen ei meinaa riittää. Siskon ansiosta ollaan käyty pari kertaa Lähiöjepen kanssa päiväleffassa. Sisko poikkeaa opiskelu- ja työkiireidensä keskellä vaikka vain tunniksi leikkimään Minimen kanssa, jotta me saisimme täydellä teholla siivottua kotimme, johon muuten vauvan kanssa menisi koko päivä. Siskon luo voi mennä vauvoineen yöksi ja syödä siskonpedillä röhnöttäen siskon tekemiä iltapalatacoja.

Se antaakin osviittaa siitä, miten helppoa ja ihanaa elämä olisikaan, jos siskon lisäksi kaikki lähisukulaiset asuisivat lähellä.  Se ei kuitenkaan elämäntilanteiden takia ole mahdollista, ainakaan juuri nyt. Minä pystyin lapsena pinkomaan talvipakkasillakin ilman takkia pihan poikki mummini luo. Jos tahdon Minimen näkevän isovanhempiaan, meidän on ostettava 130 euroa aikuishenkilöltä maksava menopaluu-lippu ja istuttava junassa yli kolme tuntia suuntaansa.

Ystäväni, äiti hänkin, kertoikin lähisukulaisten kaukana asumisen takia haaveilevansa perheellisten ystävien yhteisestä perhepiiristä. Muutamaksi pikkuasunnoksi remontoidusta kyläkoulusta, jossa ovet olisivat aina avoinna ja perheet söisivät vuorotellen toistensa luona. Lapset kasvaisivat siinä sivussa, eikä niitä tarvitsisi kasvattamalla kasvattaa.

Onkin outoa, että täällä kerroksittain muiden ihmisten kanssa asuessani olen alkanut kaivata yhteisöllisyyttä. En välttämättä todellisuudessa tahtoisi asua samassa pihapiirissä omien vanhempieni ja appivanhempieni kanssa. Mutta jo tieto siitä, että apu olisi vaikka keskellä yötä lähempänä kuin yli 400 kilometrin päässä, rauhoittaisi ja helpottaisi.

Jaa