Tänään on taas ollut näitä päiviä, kyllä te mutsikollegat tiedätte. Vitutusta ja väsymystä aamusta alkaen. Helpottaisi, jos joskus tekisi niin kuin joka aamu silmät sahajauhoa täynnä vannoo ja menisi iltaisin ajoissa nukkumaan.
Mutta kun ei pysty. Iltaisin on ainut hetki saada jotain aikaiseksi, eikä siinä hurmoksessa tahdo ajatella nukkumista. Unipuuhissa aamu vain tulee nopeammin ja sen mukana jokaisessa solussa painava väsymys.
Mutsius on tehnyt entisestä aamuihmisestä iltaihmisen. Ennen rakastin aikaisia aamuja, jolloin sain parhaiten tehtyä asioita ja luovuus pulppusi. Raikas aamuilma ja heräävä kaupunki saivat aikaan onnentunteen, joka kutitteli vatsanpohjaa. Olin niitä raivostuttavia ihmisiä, jotka heräävät leipomaan aamiaispöytään sämpylöitä kuudelta ja fiilistelevät muiden vielä nukkuessa, kuinka tänään kaikki on mahdollista.
Nykyään yritän pitkittää aamuja mahdollisuuksien mukaan. Rakastan edelleen aikaisten aamujen linnunlaulua ja päivän ensimmäisten ratikoiden kolinaa, ei se siitä. Mutta entisessä elämässä menin nukkumaan kymmeneltä. Nykyään joskus seuraavan päivän puolella. Pätkissä nukuttu yö ja vauvan toimesta toteutettu herätys aamuvarhain saavat aikaan sen, että itselläni on aamusta lähtien olo kuin laskuhumalaisella aamuyöstä nakkikioskilla, kun toinen kenkä on hukassa ja tuleva megadarra koputtaa ohimoa.
Päivisin asiat, astiat, pyykit, pölykoirat ja ajatukset kasaantuvat. Jos yritän viikata pyykkejä, joudun keskeyttää työn kaksitoista kertaa viihdyttääkseni hänen kuninkaallista korkeuttaan. Lähiöjepen ollessa kotona Minimen kanssa, yritän ommella, mutta toisesta huoneesta kuuluva kitinä saa langan menemään sotkuun ja neulan katkeamaan.
Olenkin todennut parhaimmaksi napata vauvan kainaloon ja viettää päivät kodin ulkopuolella. Kotityöt ja omat puuhat odottavat sitten iltayöllä, kun saa puunattua vessanpytyn kerralla puhtaaksi, ladattua tiskikoneen yhdellä otolla ja kirjoitettua blogia kahdella kädellä ja melkein puolikkailla aivoilla. Mutta totuus on, että ei mua iltaisin huvita. Piilotettu aamuihminen minussa tahtoisi jo nukkumaan ja hokee, kuinka aamulla kaikki sujuisi niin paljon näppärämmin. Silti notkun ja valvon.
Niinpä hommat kasaantuvat. Mulla on työpöydällä alati kasvava pino papereita, jotka pitäisi käydä läpi. Siellä on esimerkiksi veroilmoitus, jonka viimeinen jättöpäivä oli ja meni. Freelancerin elämää viime verovuotena viettäneenä olisi ollut oleellista täyttää se ajallaan, mutta entinen pedantti minä on kadonnut jonnekin univelan alle.
Tällaisina paskapäivinä to do -lista tuntuu syövältä, joka lannistaa ja saa ajattelemaan, että ihan sama, vittuakos tässä enää millään väliä. Aurinko on perseestä, sillä se paljastaa, kuinka armottoman likaiset ikkunat ovat. Kissankarvoja on sohvatyynyissä, matoissa, verhoissa ja pölypalloina kaikkialla. Sisällä on tuskaisen kuuma, sillä emme ole saaneet aikaiseksi hankkia ikkunoihin verkkoja, jotka mahdollistaisivat tuuletuksen ilman ikkunoista tipahtelevia katteja. Kissojakin vituttaa, ne riehuvat, maukuvat, tiputtelevat tavaroita ja tappelevat keskenään.
Mä niin haluan, että saan muuttua takaisin aamuihmiseksi sitten joskus, kun tuo yksi mini-ihminen viihtyisi hetken itsekseen. Että voitaisiin puuhailla tovin omiamme, mutta samassa tilassa. Yhdessä, äiti ja tytär.
Siihen asti mä toivon, että saisin kerran kuussa päivän, jolloin saisin tehdä kaikki tekemättömät asiat pois ahdistamasta mieltä. Tai edes osan. Luututa ja jynssätä, ommella, vastata sähköposteihin, kitkeä, arkistoida, kokata, selvittää asioita, täyttää lomakkeita ja nikkaroida. Ilman keskeytyksiä. Aamusta lähtien.
Ehkä sitten Lähiöjepen lomalla.
Sitä odotellessa yritän tsempata itseäni uskomalla äitini viisaisiin sanoihin. Hän kun tokaisee aina valittaessani aikaansaamattomuuttani, että saithan sinä taas vauvan yhtä päivää vanhemmaksi – siinä on ihan tarpeeksi tekemistä ja aikaansaamista.
Voi sun äiti sanoo hyvin. Mäkin alan ajatella noin kun tekemättömien asioiden lista ja kaikki muu tekemätön ahistaa eikä aikaa ole.
Viisas äiti!
Minä annan nykyään lapsen repiä hyllyistä kamaa rauhassa alas (ja kusta niiden päälle) että saan tehdä omia juttujani. Ompelukoneen poljin tosin pitäs sijottaa korkeammalle kun innokas apuri tulee antamaan vähän vauhtia välillä…
Olen itsekin ollut ihan aamuihminen, mutta kun tuo muutaman kuukauden meni puoliltaöin nukkumaan ja yhtäkkiä sitten jo kasilta, niin mulla jäi valvominen päälle ja nytkin on luvattoman paljon kello enkä oo ees tehnyt mitään järkevää lapsen mentyä nukkumaan paitsi käynyt Lintsillä! Ja koska mies on viime öinä yöheräilyt ja -levottomuudet hoitanut, minä vain syöttänyt pari kertaa, niin huomenna on meikäläisen tehtävä herätä lapsen kanssa ja toinen saa jäädä nukkumaan. Joten kai se olis paras nyt vetäytyä sänkyyn jos se kukko vaikka jo puoli kuudelta kiekaisee. Ja hemmetin Lidlikin aukee vasta ysiltä eli ruokaostosten Lidl-erääkään ei saa hoidettua ennen päiväunia pois alta, möh.
on viikonloppu, mies on töissä on oon niin kade. se on festareilla benjihypyttämässä ihmisiä, ja minä kolmen täystuhon kera. tasalta, äsken siis, ne kaikki oli unessa.
mun pitäisi hakea ulkona pyykit, ne olleet siellä (varjossa onneksi) kai 4 päivää jo. mennä suihkuun, värjätä hiukset, tehdä huominen ruoka kun pappa tulee hoitamaan lapsia, siivota ennen sitä, huudella kissat sisälle, punkkitarkastus, syödä ja pitäisi varmaan nukkuakin. onneksi aamu alkaa vasta ysiltä.. luultavasti saan syötyä ja kissajutut tehtyä, ja loput jääkin tekemättä, mutta oon oppinut katsomaan tässä tosi monen kotivuoden aikana hyvin sormien välistä kaikkia pikkujuttuja…
Hyviä sanoja äitisi suusta 🙂 Jotenkin ite aattelin, että kun lapset pikkuisen kasvaa (= kun pienin ei oo ihan vauva enää), koti pysyy siistimpänä. Miten se muka pysyisi? Meillä on ihan sama, siivooko aamusta iltaan vai onko siivoomatta – lopputulos on aina puolikkaan päivän jälkeen ihan sama. Nyt yritän olla onnellinen siitä, jos saan kerran päivässä astiat koneeseen ja ulos, muun suhteen olen jo melkein luovuttanut 😉
Yritän kyllä aina yhden nurkan kerrallaan raivata/siistiä/puunata, mutta sillä aikaa koko muu kämppä on ehditty myllätä. Kaaos. Mutta luultavasti me ei olla ainoita, ainakin jos on muiden äitien voivotteluihin uskominen.
Pikkuisen oon yrittänyt toteuttaa ns. siivouslistaa ja se onkin jostain kohdin auttanut, mutta kun sitä pitäisi sitten nuodattaakin 😀 Jenkkiblogeissa esitellään jos jonkinmoista listaa kodinhuoltoon liittyen, jo noiden blogien selailukin itseä hengästyttää!
Aika aikaansa kutakin, koti on elämistä varten, siivota kerkee myöhemminkin.
Hahaa täällä ilmoittautuu yksi aamujen ihanuuden vasta äitinä tajunnut!
Mää oon sitä mieltä, että otat mukulan mukaan kotia siivoomaan. Niin mäkin tein ja vietän illalla sen kahdeksasta kymmeneen ihan omaa aikaa 🙂 tyttö on nyt siis hieman reilu vuoden. Mä raahasin neidin jo kk vanhana suihkuun kanssani (siis tyttö istui sitterissä vieressä), ihan vaan kun en halunnut tuhlata tuon lepoaikoja tekemällä oikeasti mitään. Oli ihanampi vaan tuijotella nukkuvaa vauvaa tai nukkua sen kanssa ite. Tiskitkin hoidettiin kimpassa. Mää tiskasin käsin ja höpöttelin pikkuneidille niitä näitä lattialle.
Semmonen yks korvaamaton juttu oli mun neuvolatädin tokaisu, että ei ole vanhemman tehtävä viihdyttää lastaan. Että sen lapsen pitää oppia käyttää mielikuvitusta ja olee tylsistynyt.
Meillä ollaan tosiaan ihan kk päälle vuoden nyt ja kyllä mä saan aivan vapaasti puuhata mitä vain yksinäni, vaikka lapsi olisi hollilla. Kun vaan muistaa kehasta neitiä välillä, ottaa sitä mukaan juttuihin ja puhua sen kanssa 🙂 vaik tietty melki on kautemme, kun takerrutan tai ollaan tavallista vaikeampia ym 🙂
Mä olen alkanut hoitamaan siivous ym. kodinhoidolliset asiat niin että isken tytön (6kk) kantoreppuun selkäpuolelle ja alan touhuun. Laulellen ja tanssien muksu viihtyy tosi hyvin kyydissä ja saa paljon kätevämmin asioita tehtyä kuin jos lapsi olisi etupuolella.
Anonyymin neuvolatädin kommentti ”ei ole vanhemman tehtävä viihdyttää lastaan” takoi mun päässä, kun äsken suihkussa esitin tiputanssia shampoot päässä, jotta sitterissä istuva vauva 5 kk viihtyisi edes hetken vielä siinä. 😀
Loistava kirjoitus taas Lähiömutsi! Niin ymmärrän ton fiiliksen. Mun beibillä on just sellanen vaihe, että se ei oikein viihdy yksin hetkeäkään – siis ei edes vaikka olisin metrin päässä ja juttelisin – vaan tarvii koko ajan kosketusta ja leikkiä. Ja käytännön apua: se kun kääntyy selältä mahalleen, mutta tuskastuu heti, kun ei enää siitä sitten pääsekään eteenpäin tai takaisin selälleen.
Että täällä sitä viihdytetään lasta ja yritetään samalla keittää edes kahvit. Arvaa ketuttiko äsken, kun suodatinpussi oli mennyt vinoon ja kahvista tuli aivan litkua – jouduin keittämään uudet, ja vauva huuteli lattialla kuin-sikaa-tapettais-äänellä, että tuu nyt helkkarissa mutsi TAKASIN! 😀 Mut lohdutuksen sana: ystävän vauva 7 kk sen sijaan leikkii pitkiä aikoja oikein tyytyväisenä itse, kunhan joku tuttu on suunnilleen näköetäisyydellä. Että kyllä se siitä… Kai. 🙂
t. Keltanokka
Mäkin olen kovasti yrittänyt tätä mielikuvaharjoittelua, mutta aina ei vaan onnistu. Onneksi tänään on jo paljon parempi päivä.
Ihan samoissa ajatuksissa. Just toi että iltaisin ei mene nukkumaan vaikka tietää aamun olevan kamalan väsyttävä ja eipä heti uskoisi olleensa ennen aamuihminen. Olin aamuihminen vielä kesällä 2007, sitten syntyi esikoinen ja kaikki muuttui. Hehe.
Viime yönä vielä neljältä heräsin hirveään hedariin (migreeni koputtanut 2 päivää ja päivällä se iski ensimmäisen lihakirveen päästä läpi), hain Buranan ja käperryin sohvalle josta mies löysi minut aamulla kuudelta (lähti töihin, ei siis ole aamuihminen :D) viltti silmillä. Sieltä laahustin sänkyyn ja puoli yhdeksältä tuli ensimmäinen pirpana herättämään. Nyt koko päivä tuntuu lipuneen ohi, toinen napero nukkuu jo päikkyjä, kohta nykäisen sen ylös ja mennään ulos vaikka nauttimaan raittiista ilmasta ja väsyttämään minut, että menisin minäkin ajoissa nukkumaan. Tai sitten valvon vaan myöhempään. Ha 😀
Pieniä odotuksia täällä(kin) ladattu miehen kesälomalle. Aion ottaa ainakin kolme päivää miehen neljästä kesälomaviikosta ja tehdä aamusta iltaan ihan mitä huvittaa. Siis siivota kaappeja, käydä läpi papereita, tilata valokuvia ja laittaa albumiin. Pian 2 vuotta täyttävän hessun 1v-kuvat on vielä tilaamatta. Ja vauvakirjakuvat. Nekin puuttuu. Hups.
Äitiys on mahtavaa. Sitten kahvia.
Tervehdys! Olen 21-vuotias, lapseton tyttö ja löysin blogisi tänään ja rakastuin siihen oikopäätä. Tosiaan minulla itselläni ei ole lapsia eikä aikomuksena hankkiakkaan vielä pariin vuoteen, mutta on kiva lukea blogiasia varmuuden vuoksi. Tapasi kirjoittaa on ihanan suora ja rehellinen eikä turhan kaunisteltu. Kuitenkin kaikesta huomaa, että rakastat pikkuista tytärtäsi erittäin paljon 🙂 Jatka samaan malliin ja tsemppiä!
Mä toivon, että Minime oppii pian repimään tavaroita alas ja vaikka kuseksimaan vielä päälle! Mitä vain, että malttaisi hetken olla ilman syliä ja äidin 24/7 sirkusta.
Ja hei, kyllä Lintsillä käynnissä on jo tekemistä kerrakseen.
Illan to do -listan pituus kuullostaa tutulta…
I FEEL YOU MOM!
Mä tuun siis luultavasti tulevaisuudessa nukkumaan vielä nykyistä vähemmän. Mä kun en vaan pysty katsomaan oman sotkua sormien välistä. Kun koti on kaaoksessa, koko muukin elämä tuntuu kaootiselta.
Meillä minityyppi raahattiin sitterissä mukana suihkuun heti, kun laitokselta kotiuduttiin. Muuta mahdollisuutta suihkussa käyntiin ei välillä vain ollut.
Ja voi, kyllä tuota kodin siivoamista yhdessä on yritetty tuhannet ja tuhannet kerrat. Kunpa tyyppi olisi tyytyväisenä lattialla höpöttelyn voimin niinkun teillä. Mutta ei riitä, vaikka olisin yhden ihmisen bändi, sirkus, tanssishow ja tarinasampo samaan aikaan.
Mä olen miettinyt tuota sun neuvolatädin tokaisua, kun olen samaista jostain lukenut ja kuullut. Mutta en ole ajatellut sen pätevän vielä näin pieniin. Ei mulla vaan ole sydäntä kieltää vauvalta läheisyyttä, kun hän sitä itkien haluaa. Eikä haluakaan.
Toivon ja uskon, että kun Minime oppii liikkumaan, ympäröivä maailma vie välillä voiton mutsin sylistä.
Yritetty on, viimeksi tänään sun kommentin innoittamana. Voi miten kätevää olis jos toimisi. Mutta vaikka Minime viihtyy kaupungilla repussa, kotona tulee repussa ahdasta ja tylsää jo muutaman minuutin jälkeen. Ei auta laulut ei tanssit. Mystistä.
Tiputanssia sampoot päässä, tuttu juttu!
Musta tuntuu, että meillä tää vaihe on kestänyt puoli vuotta… Onneksi viitteitä paremmasta on jo. Nykyään saan melkein joka toinen kerta tehtyä aamupalan itselleni ilman järjettömiä protesti-itkuja. Kunhan muistan kokkauksen ajan laulaa, tanssia ja naurattaa. Ja ottaa vauvan syliin heti, kun alkaa syömään.
Lähiöjeppe ei meinnut uskoa, kun sanoin, että jos saisin yhden kokonaisen vapaapäivän, kuluttaisin sen siivoten, järjestellen ja just niitä kuvia tilaten. Hän oli varma, että menisin salille, loikoilisin rannalla ja ehkä kirjoittaisin blogia. Ihan hyvä suunnitelma kieltämättä sekin. Tarvitaan siis kaksi vapaapäivää.
Löysin sun blogin vasta ja todella tykästyin juttuihisi! 🙂 Mustakin tulossa lähiömutsi kun ollaan itä-helsinkiin muuttamassa. Olisko sulla vinkkejä mistä löytäisi äitikavereita kun sellaisia kaipailisin?
Kuulostaa niin tutulta. Päädyin toisen blogin kautta lukemaan tätä ja koukkuun jäin 🙂
Moi ja kiva, kun löysit tänne lähiöön! Blogini lukeminen toimiikin hyvänä ehkäisynä niiden parin vuoden ajan, kun vielä aiot mutsilandian ulkopuolella elämääsi viettää 😀
!!!
Kiva kun löysit ja tykästyit! Ja tervetuloa lähiömutseihin! Äitikaveriasiassa mä olen vähän huono auttamaan, sillä itse pyrin välttelemään paikkoja, joissa on paljon vieraita mutseja. Mutta perhekerhot ja -kahvilat (vai mitä ne nyt onkaan) ovat kuulemma hyviä paikkoja tavata muita äitejä. Ja tietty leikkipuistot.
Kiva, kun päädyit ja hyvä että koukutuit!
Mäkin feel you, muistan ton tunteen niin hyvin! Mutta kuinka kaunista kaikki nyt on kun lapsi on neljä vuotta (no on vähän aikasemminkin), voi laittaa vaikka kelle hoitoon ja viihtyy todellakin itsekseen jollei leikeissä niin ainakin tv:n tai ipadin ääressä. Mun äiti aina sano (sillä on 4 lasta ja mulla ”vain” yksi) ”kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat” :).
Kesäflunssan väsyttämä mutsikollega kiittää! Huojentavaa, että to do -listat ja nukkumaanmenoajat venyy ja paukkuu muillakin. Jaksamista sinne! Ai niin, kysäisempä tässä samalla, minkä merkkinen kantoreppu teillä muuten on?
Kärsi kärsi, apua! 😀 Mut joo, vaikka tahdon nauttia tästä lyhyestä vauva-ajasta (tänään on onneksi ollut taas huippu päivä), välillä jo fiilistelen, miten kiva sitten on puuhastella yhdessä ja yhdessä erikseen, kun tyyppi on vähän vanhempi.
Juu, näemmä emme oli yksin tai edes kaksin asian kanssa, jaksamista sinne myös! Meidän kantoreppu on Ergon.
Sitterikään ei aina auta… Meillä kullanmuru huusi myös sitterissä ihan samaan tapaan kuin missä tahansa muualla kuin sylissä. Joten suihkussa ei sitten käyty ennen kuin mies tuli duunista. Hätätapauksessa laitoin makuuhuoneen oven kylmästi kiinni ja menin puoleksi minuutiksi suihkimaan. Olipa se aikaa, hiustenpesusta tuli yllättäen tarkalleen etukäteen plänättyä luksusta.
Ja jos yhtään lohduttaa, niin eihän sitä kukaan vanhana mieti: ”olisimpa siivonnut enemmän kun lapset olivat pieniä!” 🙂
Ai kauhee, on nää minityypit välillä aikamoisia. Sitteri anto mulle alussa onneksi muutaman minuutin aikaa tehdä jotain kahdella kädellä – tää onnistu ainakin joka kolmas kerta. Nykyään viihtyy siinä jo kaemminkin, mutta alkaa punnertaa itseään vekottimesta ylös, joten kauaa riemua ei tuu enää kestämään. Oot sä supermutsi, kun oot järjissään selvinnyt!
Heippa, haluaisin muistuttaa mahdollisuudesta jonka kokemukseni mukaan vanhemmat usein tuntuvat unohtavan. Esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitto (mll.fi/perheille/lastenhoito) ja Väestöliitto (vaestoliitto.fi/kotisisar/) tarjoavat lastenhoitoapua, jos vanhempi tarvitsee hetken omaa aikaa.
t. yksi niistä hoitajista
Haha, totta!
Hyvä muistutus – myös itselleni!
Kiitos. Tämä kirjoitus tuli tänään tarpeen. Että voikin olla näitä päiviä, kun vaan v…ttaa aamusta alkaen. Jostain syystä vaan yhtäkkiä tuntuu tosi raskaalta. Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämä välillä on. Edellinen päivä on saattanut mennä mielettömässä flowssa ja kaikki on tuntunut ihanalta ja yhtäkkiä sitten seuraavana päivänä vaan ottaa päähän. Ja väsyneenä lapsen itku tuntuu aina tuhat kertaa pahemmalta ja ärsyttävämmältä! Mulla on myös sama kotitöiden suhteen, että en osaa olla niitä tekemättäkään kun pikkunen nukkuu, sillä mua alkaa ahdistamaan lika ja sotku eikä sekään ole mikään ratkaisu. Täytyis kait löytää jonkilainen kultainen keskitie, vähän siivousta ja vähän lepoa..tai jotain 😉 kiitos vielä tästä blogista, on ollut ihan huippu löytö!
Kiva, jos tästä oli vertaistukea omaan arkeen! Se vuoristorata on kyllä kummallista! Voi olla, että päivät olisivat ihan samanlaisia, mutta silti toisena päivänä kaikki on kamalaa, toisena ihanaa. Ja oma väsymys ja vauvan itku ovat kamala kamala kamala yhdistelmä! Tsemppiä sinne, kyllä me tää jotenkin handlataan – puhdas koti, iloinen mutsi ja tyytyväinen lapsi!