Tänään en ole voinut sanoa nauttivani äitiydestä. Tänään olisin voinut astua ulos mutsilahdiasta ovet paukkuen. Haistatella perään, että ikinä en tuu takaisin.
Lapsen itku on stressaavampaa kuin deadlineputket työssä, remontti tai suurten juhlien suunnittelu. Vaikka itkuhuudot kestävät lyhyemmän aikaa, niistä aiheutuvat henkiset romahdukset ja fyysiset pahoinvoinnit ovat kertarykäyksinä välillä liikaa.
Oman lapsen itku tuntuu painona rinnassa, kuristuksena kurkussa ja vatsan kohdilla meininki on kuin joku hosuisi avohaavassa sähkövatkaimen kanssa.
Minime aloitti hillittömän itkemisen aamupäiväisellä vaunulenkillä. Keskellä metsää. Viiltävää, hengästyttävää itkua. Onko sillä kuuma? Ehkä vähän, vähennän vaatteita. Onko vaippa märkä? Ei. Oisko nälkä, vaikka just enne lähtöä imetin? Ei. Väsy? Varmasti. Sylissä itku hellittää, mutta alkaa pian uudestaan.
Monta kilometriä muutama sata metriä kerrallaan, vauva syliin ja takaisin vaunuun. Itku yltyy ja yltyy. Siihen sattuu! Mikä sillä on? Joudun tosissani keskittymään, että pysyisin rauhallisena. Ohi kulkevat ihmiset katsovat pitkään ja selvästi pohtivat, mitä tuo äiti on lapselleen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tuskanhiki valuu pitkin selkää. Viikkojen aikana kertynyt väsymys ja ahdistus kerääntyvät yhdeksi kiviseksi möykyksi vatsaan.

Soitan kavereidensa kanssa reissussa olevalle Lähiöjepelle. Tarvitsen tukea, että en jättäisi vaunuja keskelle metsää. Miten helvetti sekin on aina reissussa juuri silloin, kun näitä päiviä on? Miksi minä en ole koskaan reissussa, miksi minä en pääse ottamaan henkeä? Panikoin ja haukun, vaikka itse olen sanonut, että sen pitäisi nähdä kavereitaan useammin, että jaksaa vauvaperhemeininkiä paremmin. Minä sen perhovavan ja viskipullon tarvitsisin tämän paskan sijaan! Siltikin vaikka en kalasta tai juo viskiä.
Syrjäisemmällä metsäpätkällä rojahdan pellon pientareelle ja itken. Niin kuin Minimekin. Miksi en osaa tulkita oman lapseni itkua, mikä sillä on? Miksi mieleeni tulee ajatuksia, joita ei ääneen uskalla sanoa? Miten olen näin paska äiti, että olen hermoraunio tunnin itkuhuudon jälkeen? Takaa lähestyy traktori ja joudun kokoamaan itseni. Kuljettaja pysähtyy kohdalleni ja sanoo, että nuo ovat tainneet tipahtaa sulta. Kauempana tiellä on takkini, vähän etäämpänä Minimen nalle. En ole itkulta huomannut niiden putoamista.
Vihdoin pääsemme kotiin ja otan Minimen rinnalle. Siihen se rauhoittuu. Nälkä sillä ei ole vieläkään, imee rinnalta vain lohtua ennen kuin nukahtaa. Ei kuulu kuin männyssä istuvan mustarastaan laulu ja Minimen itkun jälkeiset nikotukset. Miten kaukaiselta metsässä koetut ajatukset nyt tuntuvatkaan. Miten huonoa omatuntoa niistä koen.
Minime tahtoo olla rinta suussa, vaikka onkin puoliunessa eikä ota kuin muutaman unisen imaisun silloin tällöin. Itku alkaa heti, jos otan rinnan pois. Päätän tilata pitsan ja limun suoraan ovelle, se olkoon äidin maanantain lohtu. Syömme yhtä aikaa, Minime rinnalla, minä käsin pitsaa suuhuni lapaten.
Otamme yhdessä päiväunet, iho ihoa vasten, maitoa Minimen unisesta suupielestä päiväpeitolle valuen. Herään vasta, kun aurinko paistaa jo matalalta. Kolmannet päikkärini Minimen syntymän jälkeen. Pitäisi vissiin useamminkin. Minime hätkähtää hereille, kun yritän hissuksiin nousta ylös. Iltapesujen jälkeen syödään taas. Minime katsoo syvälle silmiin. Voi rakas lapsi, kun toivoisin tietäväni, mitä ajattelet.
Pitkistä päiväunista huolimatta Minime nukahtaa melkein saman tien yöunille pinnasänkyynsä. Hiukset pörröllä, kädet nyrkissä. Raskas päivä sekä äidille että vauvalle.
Jaa