Kun tyynyn on kääntänyt viidennentoista kerran ympäri, mytännyt lähiöjepenkin peiton lantiota tukemaan ja viimeisenä aseena ottanut nenänsä eteen puuduttavan tylsän raskausaiheisen kirjan, on kai vain syytä antaa periksi. Vaikka olisi vapaapäivä ja kello puolikuusi aamulla, unta ei saa enää huijattua täräyttämään tajuntaa pois raskaana olevan naisen aivoista.
Eipä siinä, hormonit ovat antaneet mun muuten olla aika rauhassa. Tarinoiden mukaan olisin voinut löytää sisältäni hyllyväksi ihrakasaksi muuttuneen suohirviön tai paskantärkeän Niiskuneidin. Itse olen tuntenut oloni enemmänkin rauhallisemmaksi kuin koskaan – toki poikkeusraivarit vahvistavat tämänkin säännön.
Niinpä voisinkin sanoa sisälläni mellastavan Minimen päästäneen mutsinsa – tähän mennessä – melko helpolla. Se, että nukun yöni levottomana kuin herkkuluun alleen jemmannut koira, on hyvää totuttelua. Se, että herään aamuisin ennen kuin kaupungin parhaat jatkot ovat edes alkaneet, on pian jokapäiväistä elämää. Se, että olen koko ajan väsynyt, on vittumaista, mutta no, sitä se mutsius välillä käsittääkseni on.
Minimen minuun asettaman herätyskellon ansiosta katselin, kuinka aurinko nousi itsenäisyyspäivään Itäväylän takaa. Se levitti himmeitä säteitään yön aikana Helsingin ylle sylkäistyyn ensiloskaan. Kaduilla näkyi vain muutamia jälkiä, kun tarvoin sohjossa kirpputori Valtterille.
Kaikessa rumuudessaan Helsinki näytti kauniilta. Enkä voinut olla ajattelematta, että vuoden kuluttua ensisohjoa mun kanssa ihmettelee Minime. Vähän herkkistä, mutta sitä ne muutaman tunnin yöunet teettää.
Jätä kommentti